Tämä veden paljous ei ainoastaan edistä maan hedelmällisyyttä, vaan se helpoittaa myös keskusliikettä maan eri osain välillä.
Lämpö ja kosteus ovat runsaan kasvullisuuden parhaimmat edistäjät. Sentähden Uusi maailma voikin erinomaisen edistyneellä kasvullisuudella kopeilla. Amazon-virran viereiset isot aarniometsät muodostavat jättiläispuillaan metsistön, jonka vertaista muut maanosat kaipaavat. Palmut kohottautuvat aina 200 jalan korkeuteen ja voittavat metsän muut puut niin hyvin suuruudellaan kuin paljoudellaan ja majesteetillisillä lehtimuodoillaan. Näiden jättiläisten välillä kasvaa pensaita ja pienempiä puita, joita köynnöskasvit kiertelevät ja yhteen punovat, ja niin muodostavat läpipääsemättömän tiheikön. Virrat, jotka rauhaista vettään vierittelevät mahtavain metsäin viheriöissä lehtiholveissa, ovat ainoat keskusliikenteen välikappaleet kansoille ja lähetyssaarnaajille, jotka sinne ja tänne asuntonsa ovat asettaneet. Muutamin paikoin, esim. Yukatassa kasvit muodostuvat semmoisella voimalla, että ne vierittelevät tieltään suuria vuorenlohkareita.
Amerikan eläinmaailma ei ole niin korkealle kehittäinnyt. Hyönteisiä siellä on erittäin paljo. Niiden moninaisuus, niiden kiiltävät värit ja tavattomat suuruudet tekevät niistä maanosan suurimman kaunistuksen. Selkäpiillisistä eläimistä ovat mateliaat lukuisimmat; muut eivät ole niin monenlaisia eikä niin suuria, kuin muissa maanosissa; mutta ne eivät ole ainoastaan pienempiä, vaan niiltä puuttuu myös se voima, julmuus, tulinen rohkeus ja viisaus, jota me maanosamme samanlaisilta eläimiltä ihmettelemme. Pohjais-Amerika, jolla on enemmän mantereen ilmanala, on tässä suhteessa Etelä-Amerikan ja Vanhan maailman välittäjänä.
Amerikassa asuu noin 85 miljoonaa ihmistä, jotka voidaan kahteen pääjoukkoon jakaa: alkuasukkaisiin ja siirtolaisiin. Alkuasukkaat ovat Eskimoita, jotka asuskelevat ainoastaan pohjoisimmilla seuduilla ja elävät pääasiallisesti valaiden pyynnöllä; ja Indiaaneja, jotka enimmästi eleskelevät kierteleväisinä metsästäjinä. Siirtolaiset ovat osaksi Euroopalaisia, osaksi Neekereitä ja osaksi Mongolilaisia. Näistä erilaisista kansoista on syntynyt sekoituksia, jotka etenkin Etelä-Amerikassa ovat lukuisia.
Vihantamaa (Grönlanti).
Grönlanti on 50 peninkulmaa Islannin pohjoispuolella. Vuonna 986 löysi Islantilainen Eerik niminen mies tämän maan. Hän pakoitettiin kotomaansa jättämään, kun oli kaksintaistelussa jonkun tappanut, ja, kun hän tiesi, että eräs Norjalainen laivakatteini oli myrskyn ajamana joutunut eräälle rannalle Islannin länsipuolella, purjehti hän länteen ja saapui sinne. Maa kun oli ruohoinen, kutsui hän sen Vihantamaaksi (Grönland). Muutaman vuoden perästä palasi hän Islantiin takaisin, kertoi sen kauneista niityistä, sen kalaisista rannoista ja sen paljoista turkiksista ja metsän riistasta sekä sai monta siten sinne muuttamaan.
Eerikin poika kun sitte oli Norjassa käynyt, lisääntyi yhä sinne muuttajain luku. Norjan kanssa käytiin kauppaa, perustettiin Gardar'in kaupunki, rakennettiin kirkko, laitettiin luostari sekä siihen pispa y.m. hengelliset virkamiehet. Näin syntyi 190 uutisasuntoa itä- ja 90 länsirannalle. Näistä kaikista on nyt ainoastaan rauniot jälellä. Kuinka asukkaille ja Vihantamaan viljelykselle lienee näin käynyt, ei varmaan tiedetä. Varmaa vaan on, että asukkaat ovat hävinneet osaksi puutteista, osaksi Eskimoiden hävityksistä.
Vihantamaan keskus on alituisesti lumen ja jään peittämä ylänkö, joka kallistuu länteenpäin. Vuosituhansien kuluessa satanut lumi on täällä keräytynyt äärettömiin kasoihin. Näiden lumivuorien yläkerrokset ovat lumen pakkautumisesta ja osaksi sulautumisesta muuttuneet valkoiseksi nyppyiseksi jääksi, joka aina 2,000 jalan paksuisena peittää koko maan, paitsi rannikoita. Suuret jäälohkareet vieryvät näiltä alas rannikoille. Suurina, monen sadan jalan paksuisina laskeuvat ne hitaasti niin sanottuihin jäävuonoihin, eroittautuvat pienempiin ja suurempiin jäälohkoihin ja muodostavat isoja, uivia jäävuoria, jotka Jäämerellä purjehtimisen tekevät niin vaaralliseksi. Sorineen ja kivilohkareineen, jotka rantavuorista niihin murenevat, kulkevat nämä jäämöhkäleet vuonoista vähitellen ulapalle ja sieltä aina Atlantin merelle, jossa ne New-Foundlannin eteläpuolella joutuvat Golf-virran lämpöiseen veteen ja sulavat; kivilohkareet ja sora vaipuvat silloin meren pohjaan; näistä todellakin lienee New-Foundlannin eteinen luoto syntynyt.
Saaren itäranta on suurimmaksi osaksi tuntematonta; länsiranta, jota, eroitukseksi sisämaasta, sanotaan reunamaaksi, on tarkoin tutkittu. Se näyttää Norjan länsirannalta; sillä niin kuin siellä, on täälläkin rantue täynnä isompia ja pienempiä saaria; kapeita, haaraisia ja pitkiä vuonoja on myös tämä rantue täynnä. Sisämaan ylänkö alenee penkereittäin rannallepäin; penkereet ovat usein avaroita, jyrkkiin seiniin päättyviä ylätasangoita; ainoastaan rannikon eteläosassa, joka on muuta matalampi, ei ole tämmöistä pengerrystä.
Kesällä leijuelee aurinko myötään taivaalla, vaikka tosin alhaalla. Varjot ovat aina pitkiä, ikäänkuin iltasilla eteläisimmissä maissa. Valo heiastuu huikaisevalla loistolla lumesta ja välkkyvistä jäävuorista. Talvella taas on yhtämittainen yö revontulien ja loistavien tähtien tanssiessa. Syksy on ilta- ja kevät aamuruskona. Ilmanala on kylmä. Kesällä lämpö tosin nousee jotenkin korkealle; mutta talvella elohopea voi viikkokausia jäässä pysyä; hengitys näyttää tiheältä ja ruutisavun valkoiselta; vaarallisena pohjolan puhuri uhkaa jokaista vierasta, joka uskaltaa lähestyä tänne kylmään koloon. Vihantamaan länsirannikon ilmanala on tuores ja vaihtelevainen, etelärannikon kostea, mutta pohjaisen kuiva.