Vihantamaalainen kun on näin suopea, ihmettelee hän kun näkee Euroopalaisen kovasti alammaisiaan kohtelevan. "Te kohtelette kanssaihmisiänne kuin koiria", sanovat he usein tämmöisessä tapauksessa. Sentähden he pitävätkin itseänsä Euroopalaisia parempana ja sanovat miehevästi: "minä olen Vihantamaalainen!" Jos he tahtovat erityisellä tavalla vieraalle arvoansa todistaa, sanovat he: "sinä olet niin kuin me. Sinä olet Vihantamaalainen." Tämä ylevä ajatus itsestään ja maastaan edistää paljo heidän tyytyväisyyttään; sillä eivätkös he itseänsä tuntisi varsin onnettomiksi tässä köyhässä maassaan ja monissa puutteissaan, nauttiessaan niukkaa, inhottavaa ruokaa, jos eivät he elämänsä tapaa pitäisi niin herttaisena, että he eivät tahtoisi sitä vaihtaa muuhun, joka meidän mielestä näyttäisi paljoa mukavammalle! Kerran vietiin pari Vihantamaalaista Kyöpenhaminaan ja pidettiin hyvää huolta kaikista tarpeistaan; kuitenkin he pyrkivät takaisin isänmaahan ja ilmoittivat että Euroopassa ei ollut oikeata pakkasta eikä hylkeitä.

Vihantamaalaiset ovat nyt oikeita kristityitä. Tästä hyvyydestä heidän on erittäin Norjalaista pappia, Hans Egede'a kiittäminen. Hän saarnasi heille ensin kristinoppia 18 vuosisadan alussa. Sitte kuin Tanskalaiset monta kertaa olivat Vihantamaassa käyneet hakemassa maantuotteita, joista he eivät kuitenkaan tähän asti hyötyneet, ryhtyi Hans Egede heitä kristinoppiin kääntämään. V. 1717 jätti hän papillisen toimensa Norjassa ja purjehti vaimoinensa ja lapsinensa kuninkaan myönnytyksellä Vihantamaahan. Täällä he rakensivat itselleen huoneen, ja Egede koki Vihantamaalaisiin tutustua ja itseensä heitä pienillä lahjoilla miellyttää. Kauvan kuitenkin viipyi, ennenkuin he luottamuksella suostuivat häneen ja tarkastelivat pieniä kuvia, jotka kuvailivat Raamatun tapauksia. Aina niistä päivistä, jolloin Egede vaikean toimensa alkoi, ovat kaikki Euroopalaisten uutisasukasten läheiset Vihantamaalaiset, noin 6,000 luvultaan, tunnustaneet kristinuskoa ja muutamat erittäin elävinä. Melkein kaikki jo osaavat lukea ja kirjoittaa. Koko kansalla on kunnollisia kansakunnallisia laitoksia, saavat entistä varmemmin elatuksensa ja ovat pelastuneet monista vahingollisista taikamaisuuksista, joita pakanalliset noidat omaksi hyödykseen toimittelivat.

Eskimot.

Eskimot ovat muodoltaan ja vartaloltaan, kieleltään ja tavoiltaan niin täydellisesti muista, Amerikan manner-asukkaista eroavaisia, että he epäilemättä kuuluvat aivan toiseen ihmisrotuun. Niillä on monta omituista, ranta-lappalaisten kanssa yhteistä tuntomerkkiä. Mustanlainen kasvojen väri, ulkonevat poskipäät ja ontelot kasvot. piikkinen leuka ja leveä suu, paksu parta, pitkä, musta tukka, tavallisesti lyhyt vartalo, kuin myös puku, ravinto ja asumukset ovat aivan samanlaiset.

Eskimot ovat muinoin olleet erityisenä kansana, joka niin muista Amerikan villeistä erkautui, että ne Eskimoita pitivät enemmin eläiminä kuin ihmisinä, ja lähestyivät heitä ainoastaan silloin, kuin tahtoivat heitä tappaa. Vaikka mikään kansa ei ole niin rauhallinen kuin Eskimot, on jokainen naapuri kuitenkin heidän vihollisensa. Voimassa ja nerossa Eskimot tavallisesti vihollisensa voittavat. Hän ei hevillä vihastu, mutta kun hän sen tekee, tulee hän raivoon, pureskelee hän vahtoa kuin villisika, puree hammasta ja syöksee vihollisensa kimppuun pedon raivolla.

"Maa oli" — kertovat Eskimot — "alussa veden peittämä, ja kun se oli kuivanut, näkyi ihminen. Agluktuk oli se ihminen, joka loi maaeläimet ja kalat; sillä hän kaatoi puun, joka meren ylitse ulettui, ja lastut jotka mereen sinkoilivat, muuttuivat kaloiksi; mutta maalle pudonneista maaeläimiä syntyi".

Eskimoiden paradiisi on meren alla. Joka on elänyt siivosti, pääsee mereen, jossa on joukko hylkeitä ja valaita, joilla he voivat murheitta ja vaivatta elää, sekä nauttia tuoresta lihaa ja rasvaa ikuisesti. Jumalattomain sitä vastaan täytyy elää myrskyisessä meressä, jossa ei ensinkään semmoisia herkkupaloja ole, ja jossa tavallinenkin ylöspito suurella vaivalla saadaan. Vaikka kuolleet asuvatkin meressä, tulevat he kuitenkin joskus huvituksekseen maalle metsästämään. Heidän kyllä kuullaan toisiaan huutavan poroja ajaessa.

Eskimoiden häissä ei ole mitään juhlallisuutta. Moniavioisuus on heillä tavallista, ja mies on vaimonsa puoliso, tuomari ja pyöveli, eikä kenelläkään ole oikeutta heidän asioihinsa sekautua. Jos vaimo kuitenkin luulee miehensä häntä väärin kohdelleen, pakenee hän vanhempainsa suojaan siksi, kunnes asia on ratkaistu. Jos sovintoa ei synny, saa vaimo ottaa toisen miehen.

Eskimoillakin on "lääkemiehensä", eli noitansa, joiden yliluonnollisiin lahjoihin he ehdottomasti luottavat, ja jotka kansan taikamaisuudesta saavuttavat suuren arvon. Nämä viekkaat viettelijät johtavat kaikkia tärkeitä asioita ja näyttävät olevan ainoat Eskimoiden päämiehet. He sekoittautuvat melkein kaikkiin yksityistenkin tehtäviin. Kuolleet viedään vuorelle ja peitetään jäällä ja kivillä; mutta nämä eivät estä kuitenkaan susien ja muiden petojen ruumiita pitkin mäkiä vetelemästä. Haudan viereen asetetaan kuolleen aseet: nahkavene, joutsi, nuolet ja keihäs, että muuttavalla hengellä toisessa maailmassa omat aseensa olisivat. Kun Eskimot ovat jonkun valaan tappaneet, paastovat he 24 tuntia kalan kunniaksi, sillä muuten kala pahaksi panisi, ja voisipa lähettää syntiselle tauteja ja muita onnettomuuksia. Jos metsästys heille kesällä ja syksyllä hyvin onnistuu, pitävät he itsensä loppumattoman onnellisuuden omistajina, sillä he sitte viettävät koko talven aivan surutta ja murheetta. Silloin he vaan syövät ja makaavat, nousevat ylös ja taas syövät ja makaavat. Näin viettävät he suuremman osan aikaansa, ja kun he joskus ovat oikein iloisia, huvittelevat he harvoilla leikeillään, pääasiallisesti pallon lyönnillä. Sekä miehet että vaimot ottavat tähän osaa. He jakautuvat kahteen parveen ja sitte palloa toisilleen paiskaavat. He myös hyppelevät, samalla kuin kaksi riviä miehiä ja vaimoja (usein kuitenkin joko miehet taikka naiset yksinään) hartioitaan ja polviaan sinne tänne kääntelevät ja irvistelevät, jalkaansa paikaltakaan liikauttamatta. Musiikin virkaa heidän hypellessään toimittavat raskashenkiset äännähdykset, jotka röhisevät, kuin tukehtumaisillaan olevain hengitykset. Semmoinen musiikki on hyppelynsä arvoinen. Sitä paitsi he huvitteleivat nyrkkisodilla ja painimisilla. Paininheitossa he ovatkin maan Indianeja etevämmät.

Vedenpitävät, linnunnahalla eli hienolla peuran karvalla sisustetut saappaat suojelevat heidän jalkansa kosteudelta ja kylmyydeltä. Kaksi paria nahkahousuja, joista sisimmäisten karva on sisäänpäin, ja kaksi ketun eli hylkeen nahkaista nuttua, joista päällimmäinen myös tekee ison päähineen, joka myrskyllä päähän vedetään, sekä suuret karvarukkaset tekevät heidän pukunsa. Naisten puku on samanlainen, ainoastaan sillä eroituksella, että nutun selkämyksestä riippuu eräs nahkaliuska aina kantapäihin saakka; tämä antaakin naisille kummallisen ulkonäön. Tästä hännästä eli suipukasta on kuitenkin se hyöty, että vaimot voivat siihen kääriytyen mukavasti istahtaa vaikka kylmille kallioille.