Amerikan alku-asukkaat kuuluvat, paitsi Eskimoita, jotka luekaan Mongolilaisiin, punaiseen eli Amerikalaiseen rotuun. Niitä sanotaan yhteisellä nimellä Indianeiksi. Kolumbus kun ensin saapui St. Salvadorin saarelle, luuli hän tulleensa Indian itarannalle ja sanoi sentähden tämän saaren asukkaita Indianeiksi, joka nimi sitte levisi koko Uuden-maailman kansoille, joilla on vaskenkarvainen iho. "Punaisiksi miehiksi" sanovat indianit itse itsiään. Heillä ovat karheat, suorat, pikimustat hiukset, ruskeat silmät ja ulostavat poskipäät. Kaunistaakseen itsiään maalaavat he kasvonsa ja rutistavat lapsensa päätä suippeaksi tahi tasaiseksi; maalaavat kasvonsa viheriäksi, keltaiseksi, punaiseksi ja mustaksi; kaunistavat ruumiinsa leikatuilla ja värjätyillä kuvauksilla; lävistävät nenänsä ja huulensa ja sitovat niihin monenlaisia koristuksia, sekä venyttävät korvalehtensä, niihin ripustetuilla painoilla, aina olkapäilleen ulettuviksi.
Indianit voittavat paljon Euroopalaiset kansat ulkonaisten aistien terävyydessä. Jälistä hiekalla, kosteisella maalla ja ruohistossa voivat he eroittaa "punainenko" vai valkoinen siitä on mennyt sekä laskevat vihollistensa luvun. Maahan lasketulla korvallaan kuulevat he kaukana lähestyvän vihollisjoukon astunnan ja määräävät sen suuruuden.
Tottuneina kuleskelevaan metsäelämään, ovat he hyviä käypäläisiä ja sukkelia juoksijoita; mutta muihin työläisiin ruumiin toimiin puuttuu heiltä kestävyyttä.
Indianit eivät paljoa opi; mutta sen, mitä he oppivat, pitävät he mielessään. "Heidän muistinsa on" — sanoo eräs kirjoittaja — "kivitaulu, josta ei mitään voi poistaa." "Heidän äänensä", sanoo eräs toinen, "on niin sointuva, että tuskin mitään liikuttavampaa voi kuulla, kuin heidän köörinsä laulamaa kristillistä kirkkoveisua. Sitäpaitsi heillä on niin vilkas kuvitusvoima, että he oikein siinä elävät, mitä puhuvat ja laulavat. Heidän lauluihinsa, useinpa itse kirkossakin, ottaa koko ruumiinsakin osaa. Kädet ja jalat tahtia ilmoittavat. Heidän puhetaitonsa on ihmeellinen. Virran tavoin, milloin tasaisesti ja hiljaa, milloin pauhaten, vierivät sanat heidän suustaan. Heidän kokouksissaan on usein miehiä, jotka ymmärtävät tuntikausia kestävässä puheessaan pitää kuulijoitaan virkeinä." Uskollisuus on Indianein pääluonne. Kun he jättävät majansa, asettavat he halon oven eteen. Tätä sanotaan Indianilaiseksi lukoksi. Vihollisiansa he eivät kuitenkaan sääli, vaikka kuinkaki heitä vahingoittaisivat. Lapsiinsa he osoittavat hellää rakkautta, jonka lapset taas hellyydellään palkitsevatkin. Eräs Indiani ampui kerran toisen, joka häntä oli loukannut; siitä syystä jätettiin hän murhatun sukulaisille. Kun hän sitte tuomariensa edessä seisoi, sanoi hän: "minä olen mies ja en pelkää kuolemaa, mutta minä surkuttelen vaimoani ja neljää lastani, jotka minä niin nuorena jälkeeni jätän; minä surkuttelen isääni ja äitiäni, jotka ovat hyvin vanhoja ja joita metsästyksellä olen elättänyt." Tuskin hän oli nämä sanat sanonut, ennenkuin hänen isänsä hyppäsi ylös ja sanoi: "minun poikani, kuole rohkeasti! Mutta hän on nuori ja voimallinen. Hän voi paremmin hoitaa äitiään, vaimoansa ja neljää lastansa. Sentähden täytyy hänen elää. Minä elän elämäni iltaa; minusta ei ole mitään hyötyä; minä en voi enää metsäkauriin tavoin käydä, jonka kulkua ei nähdä, enempää kuin tuulen lentoa; minä en enää voi maata kuin jänes, joka ei silmiänsä sule. Minä olen elänyt kuin mies ja minä tahdon kuolla, kuin mies." Kaikki itkivät tämän vanhuksen ympärillä. Viimeisen kerran hän syleili omaisiaan, laskeutui sitte hirrelle, ja yksi sotakirveen isku eroitti hänen päänsä vartalostaan.
Indialaisilla on suuri miehuus ja he katselevat kuolemaa suurella ylenkatseella. He ovat suopeita, häveliäitä ja kohteliaita käytöksessään; vieraanvaraisuus on myös heidän arvoisia avujaan. Mutta he ovat myös hirmuisia ja vihollisiansa vihaavia. Heidän kostonhimoansa voi ainoastaan veri sammuttaa. Sota on heidän rakastettu toimensa, ja kaikki välikappaleet pidetään luvallisena vihollisen hengen ja omaisuuden ottamisessa. Indialaisten suurimpana kunniana on ihmisten nylkeminen. "Tomahawk'ella" — pitkävartisella sotakirveellä — antaa hän viholliselleen kuolettavan iskun. Jos vihollinen kaatuu, sieppaa hän nylkypuukkonsa ja nylkee pään. Tämä ripustetaan sitten voitonmerkkinä hänen majaansa. Mitä useampi päänahka, sitä suurempi sankari.
Indialaiset uskovat sen taivaallisen ison Hengen, jota ne palvelevat kaikkivaltijaana ja hyvänä. "He huomaavat hänen läsnäolonsa virtainsa kuohuvissa putouksissa, järviensä kuohuvissa aalloissa, ukkosen jyrinässä ja vuoren jyrkissä rotkoissa." He uskovat olevan tulevaisen elämän, joka kuitenkin on vaan tämän elämän jatkoa. Kirkkoja ja pappeja heillä ei ole, mutta suuri joukko intomiehiä — lääkemiehiä. Uhrit, joita Indialaiset jumalillensa kantavat (sillä heillä on ylijumalansa ohessa paljo pienempiä, hyviä ja pahoja henkiä) ovat hyvin erilaisia; mutta tavallisesti niiksi kuitenkin käytetään koiria, karhuja ja hedelmiä.
Monivaimoisuus on punaisilla miehillä tavallinen. Vaimoja kohdellaan orjina. Heidän täytyy toimittaa raskaimmat työt. He hevoset hoitavat, teltat pystyttävät ja purkavat, kuormat laittavat ja ne purkavat, ammutut leikkelevät, vuodat parkitsevat, vaatteet valmistavat ja sisätoimet toimittavat.
Miehet sotivat, metsästävät ja huvittelevat leikeillä. Joutohetkenään he auringon paisteessa makaavat, syövät ja nukkuvat.
Indialaisten asunnot ovat enimmästi telttamaisia, osaksi seipäistä, savesta ja puunkuorista, osaksi myös vuodista tehtyjä. Muutamat asuvat maakoloissa, toiset taas puiden haarukoissa.
Huonekalusto on yksinkertainen, ja köyhä, ja ne he itse tavallisesti tekevät yksinkertaisilla työkaluilla. Rauta-kattiloita ja veitsiä ovat nyt jo useimmat heimot kauppijailta saaneet. Eräästä punertavasta savenlajista muutamain heimoin vaimot tekevät astioita. Indianein aseina ovat nuoli, joutsi, sotakirves, keihäs, miekka, nuija ja nylky-veitsi.