Tahiti.

Kaksisataa peninkulmaa Uuden Seelannin koillispuolella on saaristo, jota lähetyshistoriassa sanotaan Seura-saaristoksi. Tahiti on niistä suurin ja kuuluisin. Sen likellä on pienempi Cimeo-saari ja sen vieressä muutamia hyvin pieniä. Näitä yhteisellä nimellä sanotaan myös Yrjön-saariksi. Tahitin keskelle kohoutuu korkea vuori, josta kirkas-vesisiä puroja mereen virtaa. Kauniita pensaita kasvaa melkein rannalle saakka. Taivas on melkein aina sininen ja puhdas, ja ilma niin lämmin, että tuskin olkimajojakaan tarvitaan, mutta ei kuitenkaan liian kuuma, sillä raittiit merituulet sen viileyttävät. Siellä kasvaa mitä kauneimpia hedelmäpuita, ennen muita hyödyllinen leipähedelmäpuu. Meri antaa runsaasti kaloja. Sikoja ja kanoja on yltäkyllin. Metsät ovat laululintuja täynnä; vuoria ja laaksoja ihanat kukat kaunistavat; petoeläimiä ja myrkkyeläimiä ei ole ensinkään. Asukkaat ovat ko'okkaita ja väkeviä, ruskeita, tummasilmäisiä ja kiiltomustatukkaisia. He näyttävät iloisilta ja suopeilta. Usein nähtiin heidän nauravan ja leikkivän, mutta onnellisia he eivät olleet; he eivät tunteneet totista Jumalaa; he eivät tietäneet mitään Vapahtajasta, joka heitä voi antuaaksi saattaa; he elivät hirveissä synneissä. Varkaus, valheus, hekuma, sota ja murha olivat heidän tavallisia töitään.

Kun Englanti tämän kaiken sai tietää, heräsi monen hurskaan sydämessä toivo Kristuksen evankeliumin lähettämiseen näille onnettomille ihmisille. Neljä pappia ja muutamia käsityöläisiä vaimoineen ja lapsineen valmistautuivat sinne menemään. Laiva ostettiin, "Duff" annettiin sille nimeksi ja eräs hurskas katteini lähti sille päälliköksi. Lähetyssaarnaajat saivat kaikkialta matkalleen hyödyllisiä kaluja. Heinäkuun 1 p. 1796 lähetyssaarnaajat vihittiin toimeensa 8,000 ihmisen läsnäollessa. Sen jälkeen kukin polviaan notkistaen otti papin kädestä raamatun, jolloin pappi luki sanat: "mene, sinä rakastettu veljemme, tämän siunatun kirjan kanssa ja ilmoita pakanoille tätä evankeliumia kutsumuksesi, lahjojesi ja taitosi mukaan!" Lähetyssaarnaajat vastasivat: "minä tahdon sen tehdä Herran avulla." Elokuun 10 p. lähti laiva Lontoosta. Laivan mastossa liehui purpuranpunainen lippu, johon kolme viheriäistä öljypuun oksaa nokassaan pitävää kyyhkyistä oli neulottu ilmoittamaan, että rauhan sanoma oli matkassa.

Seitsemän kuukauden vaivaloisen matkan perästä tulivat he Maaliskuun 6 p. 1797 Tahitin läheisyyteen. Tämä oli juuri sunnuntai, ja katteini ei tahtonut sentähden sinä päivänä maalle mennä. Mutta niinpian, kuin alkuasukkaat laivan näkivät, astuivat he veneisinsä ja tulivat laivalle. Vähässä ajassa oli monta venettä laivan ympärillä. Helposti nämä raakalaiset kiipeilivät laivan seiniä myöten ylös kannelle ja osoittivat naurullaan, hyppelyllään ja riemullaan ilonsa laivan tulosta. He olivat tuoneet mukanansa joukon sikoja ja hedelmiä, niillä vaihtaakseen veitsiä, kirveitä, pyssyjä ja muita hyödyllisiä kaluja; mutta koska nyt oli sunnuntai, niin ei kukaan tahtonut heidän kanssaan kaupustella. Lähetyssaarnaajat kokivat heille selitellä, että tämä päivä oli heidän Jumalansa-päivä ja "silloin ei saa myödä eikä ostaa." Hetkisen perästä useimmat heistä palasivat sitte maalle, ainoastaan noin 40 jäi laivaan jälelle. Lähetyssaarnaajat pitivät täällä Jumalanpalveluksen. Rukouksen aikana pakanat olivat aivan hiljaa; mutta kuin laulu helähti, tulivat he niin liikutetuiksi, että he iloissaan oikein ääntelivät. Pian tuli myös kaksi valkoista ihmistä laivalle. He olivat ruotsalaisia, jotka jo kauvan olivat saarella asuneet ja voitiin siis tulkkeina käyttää. Heidän avullaan voitiin myös tutustua asukkaisin. Seuraavana päivänä katteini muutamain kumppaneinsa kanssa kävi saarella; siellä hän otettiin riemulla vastaan. Eräs päällikkö näytti suuren huoneen, jossa he saisivat asua. Tervehtäissään päällikkö hankasi kovasti nenäänsä katteinin nenään, ja osoitti sillä, heidän tervehdystapansa mukaan, suurta ystävällisyyttä. Kuningas ja kuningatar ratsastivat molemmat ihmisten olkapäillä; sillä maan tavan mukaan he eivät saaneet maahan astua muualla, kuin omalla tilallaan, sillä kaikki maa, jolle ne astuivat, tuli heidän omakseen. Mitään ratsastukseen sopivaa eläintä saarella kun ei ollut, täytyi heidän ihmisiä ratsastaa. Mutta tätä pidettiin myös suurena kunniana. — Kerran eräs lähetyssaarnaaja oli laittanut lasten juhlan. Noin 600 lasta oli juhlassa. Useimmat olivat Euroopalaiseen tapaan puetetut pienillä hatuilla ja takeilla, joita vanhemmat olivat heille tehneet. Juhtakulussa he kävivät kylän lävitse ja kantoivat kauneita sopivilla kirjoituksilla varustettuja lippuja. Seurue meni kirkkoon, jossa laulettiin kiitosvirsiä ja sitte pidettiin tutkinto. Vanhemmat istuivat liikutettuina ympärillä ja moni sanoi toisillensa; "mikä armo se kuitenkin on, että Jumala on lähettänyt meille evankeliuminsa, jonka avulla me olemme lapsiamme armahtaneet ja nyt saamme heistä tämmöistä iloa nauttia!" Mutta toisten kasvoilla vieryili tuskan hiljaisia kyyneleitä. Mitä he tunsivat, tahtoivat he myös ilmoittaa. Yht'äkkiä nousi eräs vanha arvoisa päällikkö ja huusi syvästi liikutettuna: "antakaatte minun puhua! Minun täytyy puhua! Voi, jos minäkin olisin tietänyt, että evankeliumi meille tuodaan, olisin minäkin säästänyt lapseni ja nyt nähnyt ne tässä onnellisessa joukossa! Mutta voi, minä olen heidät kaikki hävittänyt, enkä yhtä ainoatakaan säästänyt! Minun täytyy lapsetonna kuolla, vaikka olin yhdeksäntoista lapsen isä". Tämän jälkeen vanhus kirosi vanhoja epäjumaliaan, istui alas ja itki katkerasti. Kansa lisäytyi totuuden tiedoissa, kristilliset kurit ja tavat alkoivat sitä hallita. Kuningas Pomare myös edisti tätä antamallaan lakikirjalla, jonka mukaan kaikki jumalan lain rikkomiset rangaistaan. V. 1838 päättyi suuri työ; koko raamattu valmistui silloin Tahitin kielellä. Myöskin aineellisessa suhteessa maa on edistynyt. Asukkaat omistavat enemmän ja enemmän Euroopalaisia tapoja, vaatettavat itsensä niin, ja suuria, hyvin viljeltyjen peltojen ympäröimiä kyliä kohoutuu. Sokuriruohoa, kahvia ja puuvilloja viljellään hyvällä sadolla. Sinne viedyt kotieläimet lisäytyvät.

Uusi Seelanti.

Jos lähdetään Uuden Hollannin Sydneyn kaupungista ja purjehditaan muutamia satoja peninkulmia kaakkoista kohden, tullaan kahdelle melkein yhtä isolle saarelle. Näitä sanotaan Uudeksi Seelanniksi ja eroitetaan toisistaan ainoastaan noin kahden peninkulman levyisellä Cookin salmella. Aurinko kun meidän päämme päällä paistaa, nukkuvat Uusi Seelantilaiset pimeässä, hiljaisessa yössään, ja, heillä kun on talvi, tiputtaa kesäkuuma otsaltamme hikipisaroita. Uusi Seelanti avaroine merineen, kauniine rantoineen, korkeine vuorineen ja tiheine metsineen, joiden lävitse ainoastaan siellä ja täällä polut pujoittelevat, kohisevine koskineen ja kauneine järvineen tarjoaa näköalan, joka sydäntä ihastuttaa ja kehoittaa sitä Jumalan kiitokseen. Hedelmäpuita on vähä; sitävastaan kasvaa siellä eräs tammi, joka vasta 50 kyynärän korkeudessa levittää oksansa lakaksi, ja on sentähden erittäin sopiva laivain rakennukseen. Maa on niin täynnä sanajalkoja, että tuskin voidaan kulkea, ja ensikerran maata kyntäessä täytyy 6 hevosta auraa vetää; sillä maa on niin paksukamaraista ja raskasta; mutta kaikki viljalajit ja hedelmät siinä hyvin menestyvätkin. Maan päätuotteita on pellava, joka viljelemällä hetteisillä seuduilla kasvaa, ja joista alkuasukkaat valmistavat verhonsa, nuoransa ja köytensä, jotka ovatkin paljoa parempia, kuin meidän hampuista valmistamamme; senpätähden Englantilaiset, jotka nyt näitä saaria hallitsevat, yhtenä ainoana vuotena myivät Uudesta Seelannista pellavia 200,000 markan edestä. Petoeläimiä ja käärmeitä ei ensinkään ole, mutta sitä enemmän metsissä vilisee kaikenlajisia lintuja, joiden värit ja sointuisat laulut ovat yhtä viehättäviä. Saarilla on vähän nelijalkaisia eläimiä; ainoastaan koiria ja rottia tapasivat Englantilaiset siellä. Hevosia, nautaeläimiä ja sikoja, jotka hyvästi nyt siellä menestyvät, alkuasukkaat ensin niitä niin pelkäsivät, että tahtoivat niitä tappaa. — Asukkaat kuuluvat Australian Indianeihin. He ovat kauneita, vapaa-, korkeaotsaisia, hienohuulisia ja vaaleanruskeita. Musta, kiiltävä tukka on suora tahi kihara. Heidän asuntoinaan on pieniä majoja, seipäistä rakennettuja ja vedenpitäväksi lehdillä ja ruohoilla katettuja.

He valitsevat niille kankaisia ja pääsemättömiä paikkoja sekä piirittävät kylänsä paaluilla ja haudoilla. Verhoikseen he valmistavat paksuja peitteitä pellavista. Kasvoihinsa, rintaansa ja käsivarsiinsa he piirtelevät kummallisia kuvia ja hierovat niitä sitte punaisella ja sinisellä värillä, joka siinä pysyy koko elämän lävitse ja joista he ovat oivalailla kopeita.

Rautaiset työkalut heitä erittäin miellyttävät. Yhdellä kirvesparilla voi ostaa itselleen niin paljo maata, että siihen voi laittaa kokonaisen maatalon. Onpa niinkin tapahtunut, että he ovat särkeneet kärryjä, hävittäneet laivain veneitä ja repineet rakennuksia saadakseen niissä olevan raudan. Kerran eräs villi pisti rautanaulan maahan ja luuli siitä kasvavan rautanauloja hedelmöivän puun. Nämä villit muuten ovat erittäin ymmärtäväisiä ja ovat paljon Euroopalaisissa tiedoissa, maanviljelyksessä ja kaupassa edistyneet. Saaduista avuistaan he ovat hyvin kiitollisia, sanansa pitäviä, ystävällisiä ja nöyriä; juoppous on heille tuntematon pahe. Mutta Uusi Seelantilainen kuitenkin pedon tavoin laskeutuu kaadetun vihollisensa päälle, imee sen lämpöisen veren suonista, katkaisee häneltä pään ja asettaa pääkallon huoneesensa voitonmerkiksi. Useita tapetuita myös paistetaan ja syödään kohta. — Semmoinen oli muutamia aikoja sitte Uuden Seelannin laita, mutta mitenkä se nyt on? Kristuksen rakkaus pakoitti saarnaajan Samuel Marsden'in Uuden Hollannin Paramattasta lähtemään näitä verenhimoisia ihmisiä kääntämään. Hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan tätä kaunista, urhoollista ja viisasta kansaa, niiden tehdessä pellavilla kauppaa Uudessa Hollannissa. Hän pelasti heitä siirtolaisten petoksista, puheli ystävällisesti heille, rakensi heille asunnon, jossa he voivat asua, syödä ja juoda ja niin voitti heidän sydämensä. Mutta kun Marsden oli lähetyssaarnaajain kanssa Uudelle Seelannille tullut, iloitsivat tosin sen asukkaat heidän tulostaan, mutta Jesukseen kääntymisestä he eivät tahtoneet mitään tietää. Saarnoille he ilkamoivat, ja öisin asettivat, lähetyssaarnaajia peloittaakseen, tapettujen vihollistensa päitä heidän akkunainsa eteen. Näin vuodet vierivät lähetyssaarnaajain monia kovia kokiessa. Mutta Herra voitti myös näiden pakanain kovat sydämet. Eräs Uusi Seelantilainen päällikkö nousi kerran keskelle väkijoukkoa, joka keskusteli kristillisestä lähetystoimesta, sodasta ja rauhasta, ja sanoi: "minkätähden kristityt lähetyssaarnaajat ovat tulleet meidän sekaamme saarnaamaan? He ovat tulleet rikki musertamaan meidän 'jaettu-pattu'jamme' (murhanuijiamme), taittamaan meidän keihäittemme kärkejä, kaivamaan pois kuulat meidän kivääreistämme, ja opettamaan yhden heimon toistansa rakastamaan niin, että me voisimme rauhassa, niinkuin ystävät ja veljet toistemme kanssa asua. Luopukaamme meidän kovista sydämistämme ja kuunnelkaamme lähetyssaarnaajia, niin me saamme rauhassa asua!" Näin täytettiin profeeta Miikan sanat, 4:3 — enemmän kuin tuhannen vuotta hänen jälkeensä, kaukaisella saarella ihmissyöjäin keskellä. Nyt on jo enemmän kuin 40,000 saaren asukasta kääntynyt kristinoppiin, ja Englannista on lähetetty sinne pispa kirkollisia ja koulutoimia hoitamaan.

VIITESELITYKSET:

[1] Ensimmäinen Suomea mainitseva kirjailija oli vanhempi Plinius (k. 79 j.kr.). Hän puhuu eräästä "Epigian" maasta, jonka luullaan Suomea tarkoittavan.