Asema pysyi tällaisena 1450-luvulle asti. Muutamat rivit Eneas Sylviuksen kertomuksesta vuodelta 1451 kuvaavat selvästi minkälainen sisäinen tila siellä silloin oli.
Kertomus on niitä harvoja silminnäkijäin tiedonantoja taborilaisten sisäisistä oloista, mitä meille on säilynyt. Muutamia sen kuvaavimpia kohtia mainittakoon tässä. Ne antavat sangen hyvän kuvan taborilaisyhteisöstä: Taborin talot, sanoo Eneas, ovat puusta tai savesta, ja ovat sikin sokin vailla kaikkea järjestystä. "Asukkaat omistavat kallisarvoisia huonekalustoja ja suuria rikkauksia, jotka oli saatu monelta kansalta. He tahtoivat ennen elää kaikessa suhteessa kirkon tapaan ja heillä oli kaikki yhteistä, kutsuivat toisiaan veljiksi, ja toinen sai toiselta, mitä häneltä itseltä puuttui. Mutta nyt elää kukin itsekseen, ja toinen näkee nälkää, kun taasen naapuri mässää ylellisyydessä. Pienipä oli heidän lähimmäisenrakkautensa tuli, lyhytaikainen (apostolisen seurakunnan) matkiminen… Kaikki, mitä taborilaiset olivat ryöstäneet, tuli yhteiseksi omaisuudeksi. Mutta he eivät voineet pitää sitä voimassa. Luonto sai voiton, ja nyt he kaikki ovat vaipuneet ahneuteen. Kun he eivät enää voi ryöstää niinkuin ennen, veltostuneita kun ovat ja pelkäävät naapureitaan, vaanivat he kauppavoittoja ja antautuivat alhaisempiin toimiin. Kaupungissa elää 4000 miestä, jotka voisivat käyttää aseita, mutta he ovat ruvenneet käsityöläisiksi, suurimmaksi osaksi villakankureiksi, niin että heitä pidetään sotaan kelpaamattomina."
Huomattavaa on, että siis useimmat taborilaiset olivat villakankureja.
Eneas Sylvius kävi Taborissa v. 1451. Tämän kuvauksen mukaan sekä Taborin sotaisa voima, että sen kommunismi olivat siis tähän aikaan kokonaan hävinneet. Mutta vieläpä sen vallankumouksellisen menneisyyden jätteetkin näyttivät vaarallisilta Böhmin vallanpitäjistä. Eneas Sylviuksen käynnin jälkeisenä vuonna Böhmin valtionhoitaja, Georg v. Podiebrad, lähti Taboria vastaan ja vaati, että kaikki taborilaispapit piti annettaman hänen käsiinsä. Ja jo kolmen päivän perästä kaupunki antautui ja luovutti pappinsa. Papit saivat valita joko "kääntymisen" tai elinkautisen vankeuden. Taborin tasavallan erikoisasema ja kaikki itsenäisyys olivat lopussa.
Näin surkean lopun sai tuo kerran niin mahtava kommunistinen yhteiskunta, jonka edessä puoli Europaa oli vapissut. Tuskinpa voi olla toivomatta, että Tabor edes olisi kukistunut, kuten Münster, kommunistisen nuoruutensa loistossa, sen sijaan että se nyt kuihtui porvarillisen vanhuudenheikkouden surkeuteen.
Taborin kukistuessa oli samalla voitettu kansanvallan viimeinen turvapaikka Böhmissä.
Taborilaisten kohtaloa saattaa monessa kohdassa verrata Ranskan vallankumouksen jakobinien vaiheisiin. Samoin kuin nämäkin, he pelastivat vallankumouksen uljaalla sankarimaisuudellaan, mutta eivät suinkaan omaksi edukseen, vaan niiden hyväksi, jotka osasivat sitten käyttää vallankumousta hyväkseen. Ranskassa suurkapitalistit ja keinottelijat saivat melkein rajattoman vallan valtiossa ja yhteiskunnassa, Böhmissä taas korkeampi aatelisto, joka sai valtiossa ja yhteiskunnassa melkein rajattoman vallan. Böhmin alempi aatelisto ei voittanut mitään hussilaissodissa, ne päinvastoin kiiruhtivat sen rappeutumista. Korkeampi aateli, jonka osaksi suurin osa kirkon tiloista oli tullut, rikastui myöskin alemman aateliston kustannuksella, jonka tiloja se osteli.
Mutta eniten kärsivät talonpojat ja pikkukaupunkilaiset sodan seurauksista. Yhä suuremmiksi tulivat ne taakat, joita voittajat asettivat alempien luokkien kannettaviksi, ja ne heikot kapinankokeet, joita sorretut tekivät, kukistettiin helposti. Mutta jos työvoima ei sittenkään tahtonut riittää, niin tilanomistajat käyttivät maanviljelyksen ohella uutta, vähemmän työvoimaa vaativaa ansiokeinoa, joka sai sellaisen vauhdin, että se siellä täällä vieläpä kokonaan tunki talonpojat tiloiltaan. He laittoivat kalalammikoita. Englannissa lampaanhoidon lisääntyminen suuressa määrin karkotti talonpojat heidän mailtaan ja edisti irtolaisväestön muodostumista. Böhmissä kalanviljelys näytteli, joskin ahtaammassa määrässä, samallaista osaa. Lampaat söivät Englannissa talonpojat, Böhmissä taas toutaimet, joita herrat kalalammikoissaan viljelivät.
Maa-orjuus oli 1400-luvun alussa ollut kokonaan hävinneenä Böhmistä. Saman vuosisadan loppupuolella oli se taasen tullut talonpoikien yleiseksi tilaksi.
On naurettavaa syyttää tästä hussilaissotia. Se suunta, jonka yhteiskunnallinen kehitys saa, ei riipu siitä, edistyykö se rauhallisesti vaiko ankarien taistelujen riehuessa. Sen määrää tuotantotavan muutoksien ja tarpeitten luonnonpakko. Jos raivoisien vallankumoussotien tulos ei vastaakaan vallankumouksellisten taistelijoiden tarkotuksia, niin ei tämä todista mitään muuta kuin että nämä tarkotukset olivat vastakkaisia tuotantotavan tarpeille.