Taborin kommunismin perustana olivat yksinomaan köyhien eikä tuotantotavan tarpeet. Nykyajan sosialidemokratia saa voitonvarmuutensa siitä, että tuotannon tarpeet ja köyhälistön tarpeet viittaavat samaan suuntaan; sen vuoksi on nykyisin köyhälistö historiallisen kehityksen kannattajana. Toisin oli asianlaita 15:nnellä vuosisadalla. Köyhien tarpeet synnyttivät pyrkimyksen kommunismiin, tuotannon tarpeet vaativat yksityisomaisuutta, eikä kommunismi voinut siis silloin tulla miksikään yleiseksi yhteiskuntamuodoksi. Ja myöskin köyhistä täytyi kommunin tarpeen hävitä, niin pian kuin kommunismi oli antanut heille sen, mitä tahtoivat, s.o. vapauttanut heidät köyhyydestä. Sen tarpeen tyydytettyä täytyi ennemmin tai myöhemmin itse kommunisminkin kadota, varsinkin kun ei tahdottu käyttää tuota ainoata keinoa, joka etenkin pienemmille ryhmille teki mahdolliseksi pitemmän päälle pysyttää tämän laatuista kommunismia, nimittäin yksityisperheen, yksiavioisuuden lakkauttamista. Siten olivat tehneet taborilaiset, kuten olemme nähneet, he olivat hävittäneet aatamilaiset kerrassaan sukupuuttoon ja siten taasen avanneet yksityisomaisuudelle tien heidän yhteisöönsä. Suunnaton saalis, jonka taborilaiset saivat onnellisilla sotaretkillään, toi hyvinvointia, vieläpä rikkauttakin heidän yhteiskuntaansa. Kommunismin veljelliset tunteet hävisivät häviämistään, yksityisomaisuuden seuralaiset, ahneus ja kateus, alkoivat saada yhä suurempaa alaa.
Tätä kehitystä edisti vielä vierasten ainesten liittyminen taborilaisiin, vanhoja kun sentään vainot ja kärsimykset olivat suurissa määrin kiinnittäneet oppeihin.
Alituisten sotien täytyi harventaa vanhojen taborilaisten rivejä. Sotilaallisesti ei tätä huomattu, sillä uudet tulokkaat täyttivät aukot. Tabor tuli todelliseksi Mekaksi kommunistisille hurmahengille. Ja varsin kirjavat olivat, kuten kansallisuudet, ne lahkotkin, jotka siellä olivat edustettuina. "He eivät ole kaikki yksimielisiä uskossaan", kirjottaa Eneas Sylvius käytyään Taborissa. "Taborissa jokainen voi uskoa, mitä itse tahtoo. Siellä on nikolailaisia, areiolaisia, manikeolaisia, armenianeja, berengarilaisia ja 'Lyonin köyhiä', mutta arvokkaimmat ovat valdolaiset, Rooman istuimen pääviholliset."
Vaarallisempi oli kuitenkin toinen virtaus. Taborin sotaonni houkutteli sinne kaikellaista seikkailunhaluista väkeä, joka ei vähintäkään välittänyt taborilaisista aatteista, vaan tahtoi saada vain saalista ja sotakunniaa. Puolasta ja Vähä-Venäjältä tulvi kansaa böhmiläisten leiriin, vieläpä Saksastakin tuli monta, jotka, kuten Palacky sanoo, "pitivät suuremmassa arvossa seikkailuja kuin uskonkappaleita". Ja hän lisää, että tämän kautta "sekä taborilaisten että 'orpojen' sotajoukot jo tähän aikaan kadottivat sen luonteen, josta Zizka oli pitänyt niin suurta huolta, kun hän tahtoi, että kaikki hänen sotilaansa olisivat 'Jumalan todellisia sotamiehiä', kokonaan ja vilpittömästi, eivätkä olisi uskossaan leväperäisiä eikä epäileväisiä."
Joskin innon ja vapaaehtoisen kurin alkeetkin tämän kautta hälvenivät, eivät taborilaisten sotajoukot kumminkaan vielä menettäneet sotakuntoaan. Huonompi oli luotettavaisuuden laita. Samoista syistä kuin nämä palkkasoturit, oli heidän palvelukseensa ruvennut vararikontehnyt aatelisto, hovienherrat olivat vain sen kautta jossain määrin voineet säilyä, että olivat ruvenneet jonkinlaisiksi taborilaisten vasalleiksi — muistettakoon siihen nähden böhmiläisten paroonien jo mainittuja valituksia Prokopin hirmuvallasta.
Kun aatelisto nousi vastarintaan ja pestasi miehiä katolisen kirkon kullalla, hiipi kavaluus joka taholta taborilaisiin joukkoihin.
Niin on käsitettävää, että kun taasen syntyi kansalaissota ja kalkkilaiset ja taborilaiset mittelivät voimiaan, nämä viimeksi mainitut yksinjäätyään ja joukkojensa osien pettäminä joutuivat tappiolle taistellessaan vihollisia vastaan, jotka olivat unohtaneet sisäiset riitansa ja liittyneet ylivoimaiseksi liitoksi noita kansanvaltaisen puolueen jäännöksiä vastaan, jotka vielä olivat jääneet uskollisiksi kommunistisen seurakunnan aatteelle.
Ratkaiseva ottelu tapahtui Böhmishbrodin läheisyydessä, Lipanin kylän luona 30 p:nä toukok. 1434. Aatelispuolueella oli ylivoima, 25,000 miestä 18,000 taborilaista vastaan. Kauan oli voitto epävarma, mutta lopuksi se alkoi kääntyä aatelisten puolelle, varsinkin sitten kun taborilaisen ratsuväen päällikkö Johan Tshapek parhaan taistelun riehuessa jätti tappotantereen, sen sijaan että olisi karannut vihollisen kimppuun. Kauhea murhaaminen alkoi; armoa ei annettu, ja 13,000 taborilaista lienee hakattu kuoliaaksi. Tämä pelottava tappio mursi ainaiseksi taborilaisten voiman.
Tabor lakkasi hallitsemasta Böhmiä. Kansanvalta oli tuhottu, ja aatelisto saattoi yhdessä Pragin "arvoisan porvariston" kanssa ruveta uudestaan maata riistämään. Pitkällisten kuninkaan ja hänen "uskollisten alamaistensa" välisten keskustelujen jälkeen, jolloin molemmat, ja hyvällä syyllä, pelkäsivät, että toinen vain miettisi petosta, tunnustettiin Sigismund vihdoin v. 1436 kuninkaaksi. Ehdot olivat: yleinen anteeksianto sekä jokaisen tilanomistajan ja kunnan oikeus päättää ryöstettyjen kirkkotilojen takaisinantamisesta.
Taborilaisten voima oli Lipanin taistelussa murrettu, mutta ei kokonaan tuhottu. He jatkoivat taistelua vielä kotvan aikaa, mutta yhä raukeammin ja yhä vähemmällä menestyksellä, ja v. 1436 olivat he iloisia, kun saivat Sigismundin kanssa aikaan sopimuksen, jossa tämä tunnusti ainakin heidän kaupunkinsa itsenäisyyden.