Taussin suuren päivän jälkeen näytti siltä, ettei olisi enään mitään vihollista, joka voisi vastustaa taborilaisia. Ulkoapäin ei mikään sotajoukko uskaltanut tulla heitä vastaan, ja kotimaassa oli heidän vastustajiensa, aateliston ja muutamien kaupunkien, voima yhä heikkenemässä. Taborilaisen terrorin jatkuminen uhkasi heitä täydellisellä häviöllä.
Mutta osottautui kumminkin, kuinka vähän sotaiset voitot merkitsevät, jos voittajien pyrinnöt ovat vastakkaiset yleisen taloudellisen kehityksen pyrkimyksille. Taborilaisten ratkaisevaa sotaista tappiota olisi luonnollisesti seurannut heidän sukupuuttoon hävittämisensä. Mutta voittokin kehitti taborilaisten keskuuteen aineksia, jotka saivat aikaan heidän häviönsä. Heidän suurinta voitonriemuaan seurasi heti heidän perikatonsa.
Kuta voitokkaampia taborilaiset olivat, sitä sietämättömämmäksi kävi luonnollisesti heidän böhmiläisten vastustajiensa, kalkkilaisten, asema — katolilaisista puhumattakaan. Aatelisto oli vaipunut merkityksettömäksi ja olisi jo aikoja tehnyt sovinnon kirkon kanssa, ellei se, kirkon omaisuuden ryöstäjänä, vaan olisi pelännyt kirkon ahnautta ja kostonhimoa.
Toiselta puolen olivat taborilaisten loistavat voitot tehneet paavin ja keisarin sekä heidän puolueensa nöyremmiksi. Taussin tappelun jälkeen sovittiin vihdoin siitä, ettei kirkkotilojen omistamista pidettäisi kirkonryöstönä, saatiinpa siihen vielä paavin hyväksyminen. Mutta kirkko meni vielä pitemmälle, se lähetti asiamiehiä rikkaine rahalahjoineen kalkkilaisten luo vahvistaakseen sen vastustusvoimaa taborilaisia vastaan. Aatelisto, joka "jo muutamia vuosia oli ollut ikäänkuin näyttämöltä kadonneena", kertoo Palasky, "saa nyt taasen, kun se tunsi takanaan olevan keisarin ja kirkon ja näiden rikkaudet, rohkeutta sotaan, kokousten pitoon ja järjestymiseen, vallottaakseen taasen kadonneen valtansa pragilaisten ja katolilaisten kirkollisten keinojen (sangen maallistenkin) avulla."
Asemaa kuvailee varsin selvästi Eneas Sylvius, joka kuitenkin antaa Prokopille, joka Zizkan kuoltua oli taborilaisten etevin johtaja, paljon suuremman merkityksen kuin hänellä todella oli; Eneaksemme näet kirjottaa: "Böhmiläiset paroonit kokoontuivat usein ja valittelivat sitä, että olivat nousseet kuningastaan vastaan ja nyt sen sijaan saivat kantaa Prokopin raskasta iestä. He sanoivat, että hän yksin oli herra, hallitsi ja asetteli kaikki mielensä mukaan, määräsi maksuja ja veroja, pestasi sotaväkeä, johti joukot, eikä kärsinyt mitään vastaväitteitä ja kohteli orjinaan, palvelijoinaan sekä ylhäisiä että alhaisia. He huomasivat, ettei ollut kansaa onnettomampaa kuin böhmiläiset, he kun saivat olla aina sodassa, asua telteissä kesät, talvet, maata kovalla maalla, olla koti- ja ulkomaisten sotien runtelemina ja aina taistella tai tuskaisina odottaa uusia taisteluja. He lisäsivät, että he kerran olivat heittäneet kauhean tyrannin ikeen päältään, että heitä ei pakotettaisi palvelemaan yhtä miestä, Prokopia. He senvuoksi kutsuivat kokoon yleiset valtiopäivät keskustelemaan siitä, kuinka maata piti hallittaman. Siellä heille esitteli herra Meinhard, kuinka onnellinen olisi se maa, missä kansa ei olisi laiskuuteen taipuvainen eikä sodan repimä. Mutta Böhmi, jolla ei ollut mitään lepoa, oli pian menehtyvä; maa oli autio ja kansa kuoli nälkään" j.n.e. — kaikki asioita, joihin herran mielestä olisi pelastus vain yhdestä, siitä että aatelisto saisi taas vallan käsiinsä.
Samalla kun taborilaisten eri vastustajat unohtivat keskinäiset etujenvastakkaisuudet yhteisen vihollisen, taborilaisuuden, rinnalla ja sulivat yhdeksi "taantumukselliseksi joukoksi" sitä vastaan, tapahtui itse taborilaisessa puolueessa muutoksia, jotka olivat vaarallisempia kuin kaikki vastustajien vehkeet.
Taborin kommunistit eivät milloinkaan muodostaneet kuin osan kansanvaltaista puoluetta, jota sanottiin taborilaiseksi. He olivat sen voimakkain, leppymättömin, joka suhteessa pisimmälle tähtäävä ja sotaisesti vahvin aines. Mutta suurin osa joukoista, jotka tähän puolueeseen kuuluivat, oli pikkuporvaria ja talonpoikia, joille kommunistinen ohjelma oli jotenkin yhdentekevä. Kuta kauemmin sota kesti, sitä enemmän kärsivät nämä ainekset siitä.
Vaikka böhmiläiset saivat loistavia voittoja, olivat he kuitenkin alussa liian heikot pysyttämään vihollista pois maastaan. He voittivat puolustussodassa. Vasta v. 1427 alkoivat he tehdä ulkomaisia hävitysretkiä, jotka kuuluivat sen ajan sotatapoihin — ryöstö ja hävitys muodostivat sodasta yhtä varsinaisen osan, kuin meidän päivinämme on laita, kun "sivistystä" levitetään Afrikaan. Mutta hyökkäyssotakaan ei turvannut böhmiläisiä vihollismielisten naapurien hävitysretkiltä. Sen ohella jatkuivat kansalaissodat yhtämittaa. Böhmi nääntyi vuosi vuodelta. Kaikkien elatuskeinojen täytyi ajan pitkään kärsiä sellaisesta tilasta, ja kaikissa yhteiskuntaluokissa harrastettiin yhä hartaammin rauhaa ja lepoa. Ja kuta selvemmin taipumattomat taborilaiset osottautuivat rauhan ainoaksi esteeksi, sitä enemmän täytyi kansan mielialan heitä vastaan tulla yhä vihamielisemmäksi, ja sitä ankarampiin keinoihin täytyi heidän vuorostaan ryhtyä säilyttääkseen asemaansa. Yhä jyrkemmäksi tuli vastakkaisuus heidän ja kansan muun osan välillä. Missä aatelisto nousi taborilaisia vastaan, sai se enimmäkseen kansan myötätuntoisuuden osakseen.
Mutta eivät myöskään itse taborilaiset olleet enään entisellään.
Taborin kohtalo on omiaan kiinnittämään meidän mieltämme mitä suurimmassa määrin. Se näyttää meille mikä olisi tullut Mülhausenissa ilmenneen Münzesiläisen suunnan ja Münsterin uudestikastajien kohtaloksi, ellei heitä olisi sotilasvoimalla voitettu.