Alituinen sota oli taborilaisten osana, se oli heidän kunniansa, mutta myöskin heidän onnettomuutensa.
Koko heidän järjestysmuotonsa täytyikin muodostaa sodan näkökohtia silmälläpitäen. He jakaantuivat kahdenlaisiin seurakuntiin, kenttä- (sota-) ja kotiseurakuntiin. Jälkimäiset pysyivät kotona ja tekivät työtä ylläpitääkseen itsensä ja sotaseurakunnat. Nämä sensijaan olivat yksinomaan sotatoimissa. He olivat aina aseissa ja samosivat vihollista vastaan, vaimot ja lapset mukanaan, kuten vanhat germanit, joiden kanssa he kilpailivat raakalaisessa villeydessä ja hillittömyydessä. Luultavasti eri seurakunnat vuorottelivat todennäköisesti aika ajoin toistensa kanssa, sodasta palaavat rupesivat käsityöhön, ja tähänastiset käsityöläiset rupesivat sotureiksi. Mutta tässäkään kohden ei meillä taasen ole taborilaisista tarkkoja tietoja. Yhtä tarkoin kuin tunnemme taborilaisten sotatyöt, yhtä vähän on meille säilynyt tietoja heidän sisäisistä laitoksistaan.
Sotahistorian kannalta nämä kenttäseurakunnat olivat suuriarvoiset. Tavallisesti sanotaan vakinaisten sotajoukkojen syntyneen vasta keskiajan lopulla Ranskan kuninkaan Kaarle VII:nnen toimesta, joka 15:nnen vuosisadan keskipaikkeilla loi 15:n palkkasoturikomppanian suuruisen seisovan sotilasvoiman. Mutta todellisesti oli taborilaisilla Europan ensimäinen vakinainen sotajoukko, joka lisäksi perustui yleiseen asevelvollisuuteen eikä vierasten palkkasoturien pestaamiseen. Tässä onkin syy taborilaisten suureen sotaiseen etevämmyyteen sen ajan vasallien ja palkkasoturien kokoonhaalittuihin joukkoihin verraten.
Taborin sotajoukko oli ensimäinen sitte vanhan Rooman-vallan päivien, joka muodosti kokonaisen elimistön eikä vain joukon, joka juoksi vihollista vastaan. Se oli jaettu eri aselajien mukaan, hyvin harjotettu kenttäliikkeisiin ja tekemään käännöksiä ja kaarroksia taistelun kestäessä, tarkotuksenmukaisesti yhden määrätyn keskusjohdon alainen, ja sen eri osat vaikuttivat kaikki yhtenä kokonaisuutena. Taborilaiset olivat ensimäiset, jotka ymmärsivät tarkotuksenmukaisesti käyttää hyväkseen kenttätykistöä, ja ensimäiset, jotka kehittivät marssimistaidon. Yksistään heidän pikamarssinsa antoivat heille monta voittoa vastustajistaan.
Kaikissa näissä kohdin he esiintyivät uudemman sotalaitoksen luojina.
Voi ehkä sanoa sotaisella kuten muillakin aloilla, että jokaisen suuren edistysaskeleen saa aikaan yhteiskunnallinen vallankumous ja että suurimmat sotapäälliköt viimeisen puolenvuosituhannen kuluessa ovat olleet ne, jotka ovat osanneet käyttää hyväkseen näitä uusia edistysaskeleita. Niin tekivät Zizka, Cromwell, Napoleon.
Taborilaisten sotaista kuntoa lisäsi vielä heidän intonsa ja kuolemanhalveksimisensa: heille ei ollut mahdollista sovittelu, eikä pysähtyminen aletulla tiellä. Heillä ei ollut muuta valittavana kuin voitto tai kuolema. Täten heistä tuli aikakautensa pelätyimpiä sotilaita. Heidän sotainen terrorisminsa pelasti hussilaisen vallankumouksen samalla tavalla kuin v. 1793 Ranskan sanskulotit pelastivat terrorismillaan vuoden 1789 porvarillisen vallankumouksen.
UI. Taborin häviö.
Wenzelin kuoltua ryhtyivät kalkkilaiset — hussilainen aatelisto ja pragilaiset — neuvotteluihin Sigismundin kanssa. Heidät lienee tehnyt levottomiksi ajatus, että pitäisi ryhtyä taisteluun keisaria ja paavia, itseasiassa koko Europaa vastaan. He olivat olleet sitä halukkaampia sovintoon, kun taborilaisuus oli kasvanut pelottavaksi voimaksi. Jos olisi ollut kysymys vain kalkin antamisesta maallikoille, olisi epäilemättä saatu sovinto aikaan. Mutta kysymys oli enemmästä, kysymys kirkon tiloista ja omaisuudesta, ja siinä kohden oli kirkko ja sen renki Sigismund yhtä taipumaton kuin taborilaiset. Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta, missä ne kirkkotilat, joita kalkkilaiset olivat anastaneet, pakottivat heidät, vaikka vastahakoisesti, asettumaan taborilaisten puolelle.
Tässä ei ole tarkotus kirjottaa hussilaissotien historiaa. Vain muutamia päätapauksia mainittakoon. Paavi kutsui 1 p:nä maaliskuuta v. 1420 koko kristikunnan ristiretkelle hussilaisia vastaan. Saaliinhimoinen ristisotajoukko toisensa jälkeen muodostui lyödäkseen maahan kerettiläisyyden. Viisi kertaa uudistui hyökkäys vuosien 1420 ja 1431 välillä, mutta yhtä monta kertaa joutui ristisotajoukko surkeasti tappiolle. Taborilaiset joukot saivat sellaisen voittamattoman maineen, että v. 1427 Miesin luona ja v. 1431 Taussissa kokonaiset suuret sotajoukot valtasi mieletön kauhu, kun saivat kuulla hussilaisten lähestyvän, ja hajaantuivat näkemättä edes vihollistaan. Ristiretkien väliaikoina taistelivat taborilaiset ja kalkkilaiset enemmän tai vähemmän kiivaasti keskenään, mutta siitäkään emme voi tässä ruveta pitemmältä puhumaan.