Huhtikuussa syntyikin todella Erzgebirgessä talonpoikien ja vuorityöläisten kapina. Vasta Frankenhausenin taistelun jälkeen taukosi liike siellä, kuten kaikkialla muuallakin Saksissa.
Mutta yleensä oli Münzerin pyrkimyksillä saada yhteistoimintaa aikaan Saksin eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille vain vähän menestystä.
Talonpoikien ja pikkukaupunkilaisten partikularismi oli edelleenkin vielä liian voimakas. Samallainen taloudellinen sorto, vanhojen olosuhteitten yleinen myllerrys, joka uskonpuhdistusta seurasi, sekä, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, "kommunistisien apostolien" väsymätön eri paikkain yhteyttä välittävä toiminta olivat juuri riittäneet tekemään talonpoikaisliikkeen alussa kansalliseksi, kansakunnan suurinta osaa koskevaksi ja samanaikaiseksi. Mutta sen jatkuessa paikalliset pyyteet astuivat taasen yhä selvimmin esiin. Partikularismilla oli aivan, liian syvät juurensa olosuhteissa, niin ettei sitä voitu voittaa kuin lyhyeksi aikaa puutteellisestikaan.
Lisäksi tuli talonpoikien turmiollinen yksinkertaisuus. Nämä kokemattomat ihmiset luulivat, että ruhtinaan sanan täytyi kestää, jos ei enemmän, niin ainakin yhtä paljon kuin tavallisissa oloissa elävän rehellisen miehen sanankin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että uudempi valtiotaito luki petollisuuden ja tunnottomuuden ruhtinaan tärkeimpien hyveitten joukkoon — sama valtiotaito, jota näimme Richardpoikasen toista sataa vuotta ennemmin niin taitavasti käyttäneen Englannin talonpoikien vahingoksi.
Sen sijaan että olisivat toimineet yhdessä, toimi kukin piirikunta ja kaupunki, joka oli liittynyt kapinallisiin, ominpäin, vain omaa etua silmällä pitäen, ja herrojen tekemät tyhjät lupaukset valituksen alaisien kohtien parantamisesta saattoivat tavallisesti varustetut joukot laskemaan aseensa ja lähtemään kotipaikoilleen. Siten ruhtinaat saivat aikaa joukkojen kokoamiseen ja yhdistymiseen, ja he voittivat sillä tavalla toisen talonpoikaisjoukon toisensa jälkeen. Talonpoikien puolella kasvoi yhä enemmän liikkeen umpimähkäisyys ja suunnittelemattomuus, kun sitävastoin vaara ruhtinaiden puolella yhä lisäsi koossapysyväisyyttä ja tarkotuksellista yhteisvaikutusta.
Aluksi ei ollut näyttänyt niinkään varmalta, kuka tulisi voittajaksi. Vielä 14 p:nä huhtikuuta oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik puhunut yhtä synkkänä kuin varovaisena kapinasta. Hän kirjotti pitkäperjantaina veljelleen Saksin herttua Johannille: "On todellakin suuri asia, että täytyy toimia väkivallalla. Kenties on näille ihmisraukoille annettu syytä sellaiseen kapinaan, erittäinkin kieltämällä jumalan sana. Niin rasittaa sekä hengellinen että maallinen esivalta köyhiä monella tavalla. Kääntäköön jumala vihansa meistä. Jos jumala tahtoo, voi tapahtua niin, että rahvaan mies pääsee hallitukseen".
Samallainen käsitys näkyy myöskin ensimäisestä kirjotuksesta, jossa Luther koskettelee talonpoikaiskapinaa. Sen nimenä on: "Kehotus sopimaan Schwabenin talonpoikien kahdestatoista artikkelista". Tässä kirjotuksessa Luther ensiksi lausuu toivovansa, että kaikki muuttuisi hyväksi, jos talonpojat tarkottavat totta näillä artikkeleillaan eivätkä tahtoisi pyytää enempää. Hän hyväksyy siis ne sopimuksen pohjaksi.
Sitten kääntyy hän ruhtinasten ja herrojen puoleen: "Me emme saa sellaisista ilkitöistä ja kapinoista kiittää ketään muuta kuin teitä, ruhtinaat ja herrat, ja varsinkin teidän sokeita piispojanne ja hulluja pappejanne ja munkkejanne… Miekka on teidän kaulallanne; vielä te luulette istuvanne tanakasti satulassa, niin ettei teitä voitaisi siitä nostaa. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus katkaisee teidän kaulanne, sen saatte nähdä… Niinpä, kun te olette syypäinä sellaiseen jumalan vihaan, kääntyy se epäilemättä teitä vastaan, ellette ajoissa paranna itseänne. Taivaan merkit ja täällä maanpäällä tapahtuvat ihmeet koskevat teitä, hyvät herrat, eivätkä ne ennusta teille hyvää… Sillä tietäkää, että jumala ohjaa asiat niin, ettei voida eikä tahdota ajan pitkään kärsiä teidän mellastustanne. Talonpojat eivät suinkaan, hyvät herrat, asetu teitä vastaan, vaan itse jumala, teidän elämöimisenne tähden."
Luther jatkaa kehottaen ruhtinaita oman hyötynsä vuoksi tekemään myönnytyksiä talonpojille. Noiden kahdentoista artikkelin perusteella voipi alkaa neuvottelut. Muutamat niistä ovat oikeutettuja ja kohtuullisia. Niinpä esim. ensimäinenkin, joka vaatii oikeutta saada kuulla evankeliumia ja valita papit. Ja toiset, joissa pyydetään suojelusta kaikellaisia kiskomisia vastaan, ovat myöskin kohtuulliset. "Sillä esivaltaa ei ole suinkaan asetettu valvomaan omaa etuaan vaan alamaistensa hyötyä ja parasta. Nykyään onkin aivan sietämätöntä sellainen verottaminen ja nylkeminen. Mitä auttaisi, vaikka talonpojan pelto kasvaisikin yhtä monta guldenia kuin siinä nyt on olkia ja tähkiä, kun esivalta ottaisi vaan sitä enempi ja lisäisi sillä yhä loistoansa ja tuhlaisi kaiken vaatteisiin, syöminkeihin, juominkeihin, rakennuksiin y.m., niinkuin ne olisivat akanoita. Täytyisi vähentää loistoa ja pienentää menoja, niin että köyhä mies saisi myöskin pitää jotakin."
Tämän jälkeen Luther kääntyy talonpoikien puoleen ja myöntää heille ruhtinasten ansainneen sen, "että jumala syöksisi heidät istuimiltaan". Mutta heidän pitäisi alkaman oikeasta päästä, "muuten he saisivat vahingon sieluilleen, vaikkapa täällä ajassa voittaisivatkin ja surmaisivat kaikki ruhtinaat". Hän kehottaa sentähden talonpoikia, "rakkaita herroja ja veljiä", luopumaan miekasta eikä kapinoimaan esivaltaa vastaan, sillä sellaiseen heillä olisi oikeus vain, jos jumala heitä siihen käskisi merkeillä ja ihmeillä. "Kärsiminen, kärsiminen, risti, risti, se on kristityn oikeus, se, eikä mikään muu".