Kirjotus päättyy molemminpuolisilla kehotuksilla. "Molemmat puolet ovat väärässä, he ovat käyttäytyneet pakanain tavoin eikä niinkuin kristittyjen sopisi. Molempia uhkaa jumalan tuomio. Heidän sielunsa joutuvat helvettiin ja Saksa joutuu perikatoon. Sentähden olisi nyt minun uskollinen neuvoni se, että valittaisi muutamia kreiviä ja herroja aatelistosta ja joitakuita neuvosherroja kaupungeista ja ratkaistaisi asia ystävällisesti, että te herrat luovutte jäykkyydestänne, joka Teidän kumminkin lopuksi täytyy tehdä joko vapaaehtoisesti tai muuten ja kartatte rahtusen tyranniuttanne ja sortoanne, niin että köyhäkin mies saisi ilmaa ja sijaa elääkseen. Talonpoikien taas pitää myöskin näyttäytymän kohtuullisiksi ja luopuman muutamista artikkeleista, joissa vaaditaan liian paljon, niin että asia, ellei siitä voi sopia kristillisellä tavalla, ainakin ratkaistaisiin ihmisellisen oikeuden mukaisesti… Nyt minä olen neuvonut Teitä kaikkia uskollisesti, kristillisesti ja veljellisesti. Jumala suokoon, että se auttaisi. Amen."
Jos ne olisivat oikeassa, jotka otaksuvat Lutherin valtavan personallisuuden saaneen uskonpuhdistuksen aikaan, niin olisi tämän kirjotuksen pitänyt antaman talonpoikaissodalle toisen käänteen. Todellisesti se nyt jäi aivan vaikutuksettomaksi. Ensimäisessä kokeessaan olla uimatta virran mukana, osottautui Luther voimattomaksi.
Mutta hän ei ollut sellainen mies, joka olisi puolustanut asiaa, joka ei näyttänyt onnistuvan. Eikä hänen tarvinnut ajatella kauan, mille puolelle hänen tulisi asettua. Hänen rauhaarakastava herransa, vaaliruhtinas Fredrik, kuoli 5 p:nä toukokuuta, ja seuraajaksi tuli hänen veljensä Johann, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta ja sovinnosta.
Ja kaikkialla varustautuivat ruhtinaat tukahuttaakseen kapinaliekin talonpoikien vereen. Huhtikuun viimeisellä viikolla oli talonpoikaisjoukot Schwabenissa tuhottu melkein kokonaan. Samaan aikaan oli maakreivi Filipin onnistunut Hessenissä päästä kapinallisista voitolle. Ja lukuisia sotataitoisia joukkoja kokoontui retketäkseen Frankenin ja Thüringenin kapinoitsijoita vastaan.
Lutherilla oli lisäksi personallinenkin syy kääntyä talonpoikia vastaan. Huhtikuun loppupuolella oli hän tehnyt agitatsionimatkan kautta Thüringenin, saattaakseen kansan rauhottumaan, mutta kaikkialla hän oli huomannut, että hän, joka piti itseään kansan epäjumalana, oli kadottanut kaiken vaikutuksensa siihen.
Tuon intohimoisen kiivauden, jonka alinomaa huomaa hänessä esiintyvän, suuntasi hän nyt kapinoitsijoita vastaan. Äsken hän oli kutsunut heitä "rakkaiksi herroiksi ja veljiksi", nyt he eivät olleet muuta kuin rosvoja, murhamiehiä ja hulluja koiria, jotka täytyi lyödä kuoliaaksi. Äsken hän oli puhunut siitä, kuinka sorto oli ollut niin sietämätöntä, että se oli pakottanut talonpojat kapinaan esivaltaa vastaan; nyt oli esivallalla kaikki oikeus puolellaan.
Toukokuun 6 p:nä, Fredrikin kuoleman jälkeisenä päivänä, ilmestyi Lutherin kirjotus "Ryösteleviä ja murhaavia talonpoikia vastaan". Siinä sanotaan: "Pelkkää perkeleen työtä he tekevät, varsinkin tuo pääpaholainen, joka hallitsee Mülhausenissa eikä toimita mitään muuta kuin ryöstöjä, murhia ja verenvuodatuksia, niinkuin Kristuskin, Joh. 8, sanoo hänestä, 'että hän on murhaaja alusta'." Tähän talonpoikien esiintymiseen katsoen hänen täytyi nyt kirjottaa toisella tavalla kuin 'edellisessä kirjasessaan'. Kapina on pahempaa kuin murha: "Jokainen muistakoon, ettei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa eikä pirullisempaa kuin kapinallinen ihminen. Hullu koira täytyy lyödä kuoliaaksi; ellet sinä sitä tapa, niin se tappaa sinut… Siksipä ei täällä saa nukkua. Eikä tässä tule kysymykseen kärsivällisyys eikä sääli, on miekan ja vainon aika, eikä armon". "Se joka kaatuu esivallan puolesta, on jumalan edessä oikea marttyyri… se, joka sortuu talonpoikien puolella, on ihminen helvetin syötti… Nyt on sellaiset ihmeelliset ajat, että ruhtinas saattaa paremmin ansaita taivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksilla. Pistä lyö ja kurista kuoliaaksi kaikki mitä voit. Kuole, mitään autuaampaa kuolemaa et milloinkaan saa. Sillä sinä kuolet totellessasi jumalan sanaa ja käskyä Room. 13, ja rakkauden palveluksessa (!!), pelastaessasi lähimmäistäsi helvetin ja perkeleen kahleista".
Samallaisia "rakkauden palveluksia" osotti Luther talonpojille tämänaikuisissa yksityisissäkin kirjeissänsä. Niinpä hän 30 p:nä toukok. kirjotti eräälle neuvosherralle, tri Rühlille: "Puhutaan sääliväisyydestä heitä kohtaan, mutta jos heidän joukossaan on syyttömiäkin, niin Jumala kyllä pelastaa ja varjelee heidät, kuten hän teki Lotille ja Jeremiakselle. Jos hän ei sitä tee, niin he eivät todellakaan liene viattomia… Viisas mies sanoo: aasi tarvitsee ruokaa, kuormaa ja piiskaa, talonpoika kauranolkia. Se, joka on nähnyt Münzerin, tietää sanoa, että hän on nähnyt perkeleen ihka elävänä suurimmassa vimmassa. Oi, Herra jumala, kun sellainen henki on myöskin talonpojissa, kuinka onkaan silloin tärkeätä, että heidät tapetaan niinkuin hullut koirat!" Kaikista Lutherin tämänaikuisista kirjotuksista näkee selvästi, että Münzer hänen mielestään oli vaarallisin kapinoitsijoista. Thüringenissä hän olikin sellainen.
Vielä myöhemmin Luther kehuu, että hän muka oli kapinassa lyönyt kaikki talonpojat, kun oli käskenyt surmata heidät kaikki; "kaikki heidän verensä on minun niskoillani". Suuruudenhulluudesta on hän kuitenkin ottanut kantaakseen suuremman verivelan, kuin todellisesti tuli hänen osalleen. Me olemme laajasti selittäneet hänen käytöstään talonpoikaissodan aikana, sillä se ei kuvaa ainoastaan Lutheria, vaan koko porvarillisen ja talonpoikaisköyhälistöläisen kerettiläisyyden välistä suhdetta. Mutta kapinan lopputulokseen ei Luther mitään vaikuttanut. Hänen kehotuksensa sovinnontekoon ei merkinnyt mitään, ja yhtä tarpeetonta oli se kiihotus, jolla hän yllytti ruhtinaita säälimättömään teurastukseen. He kyllä ilman kehotuksiakin huolehtivat murhaamisesta kaikella asiaankuuluvalla verenhimoisuudella, Lutherin vastustajat yhtähyvin kuin hänen kannattajansakin, ja molemmat osat veljellisessä sovussa. Sodassa sorretuita vastaan taukosivat keskinäiset taistelut saaliista — katoliset ja evankeliset liittyivät yhteen kukistaakseen köyhän kansan.
Toukokuun alussa yhtyivät Hessenin "evankelisen" maakreivin Filipin joukot kiihkokatolisen Saksin herttuan Yrjön ja muutamien pikkuvaltiaiden joukkoihin, ja heihin liittyi Saksin uusi vaaliruhtinas, tehdäkseen lopun Thüringenin kapinasta. Tämän keskuksena oli Frankenhausen, joka oli pieni kaupunki Mansfeldin kaivosten läheisyydessä. Enimmäkseen asui siinä sikäläisten suolakaivosten työmiehiä. Sen edustalle kokoontui kapinallisten päävoima, eikä tykeillä hyvin varustettuun Mülhauseniin tai johonkin eteläisempään paikkaan, esim. Erfurtiin tai Eisenachiin, jotka myöskin olivat kapinallisten hallussa ja joista käsin olisi ollut helpompi pitää yllä yhteyttä Frankenin kapinallisten kanssa.