"27. Jokaisella naimattomalla naisella, tai vaimolla, jolla ei ole oikeata miestään, olkoon oikeus valita itselleen holhooja tai suojelija Kristuksen seurakunnasta."
Loppuna on ennustus: "Elävän Jumalan ääni on opettanut minulle, että tämä on kaikkein Korkeimman käsky: Miehet vaatikoot uskontunnustuksen niin hyvin laillisilta vaimoiltaan kuin niiltäkin, joille he ovat holhoojina ja suojana. Mutta ei tuota tavallista: Minä uskon Isään Jumalaan j.n.e., vaan tunnustuksen uskovansa uuteen kuningaskuntaan, avioliittoon, johon he ovat kastetut. Kaiken tämän he näyttäkööt ja ilmaiskoot miehilleen."
Sellaiselta näyttää Münsterin uudestikastajien avioliitto-oikeus viimeisimmässä muodossaan. Taitavimmankin ja tunnottomimmankin sosialistivihollisen on vaikea keksiä hillittömän hekuman jälkiä sen raittiista ja yksinkertaisista määräyksistä. Sitä ei voi, kuviteltakoonpa se millaiseksi hyvänsä, verrata itämaiseen haaremiin. Naiset eivät Münsterissä olleet orjattaria, vaan valitsivat vapaasti miehensä, suojelijansa ja holhoojansa. Ja kuinka vähän heitä painoi tämä avioliittosuhteiden uudelleen järjestäminen, se käy selväksi siitä, että useimmat heistä kuuluivat uuden valtakunnan innokkaimpiin puolustajiin.
Luonnollisesti oli heidänkin joukossaan tyytymättömiä, mutta yleensä olivat naiset innostuneita uuteen järjestykseen. Esimerkin tästä antaa Mollenheckin kapina, joka tapahtui 30 p:nä heinäkuuta. Bezold sanoo sitä kapinaksi, joka sai alkunsa "sikäläisten veljien paremmasta tunteesta, mutta joka kuitenkin verisesti kukistettiin!" Gresbeck kuvaa oikein tapausta, kun hän kertoo, että Mollenheck, entinen ammattikunnan esimies, kokosi ympärilleen "joukon porvareita ja hurskasta kansaa ja sotilaita", ei vain uuden avioliittojärjestyksen kumoamiseksi, vaan jotta "kukin saisi omaisuutensa takaisin, ja pormestarit ja neuvosto uudelleen asetettaisi, ja kaikki olisi niinkuin ennenkin." Karanneet sotamiehet kuuluivat siis pääasiallisesti tähän teeskenneltyyn siveysliikkeeseen, joka itse asiassa koetti kukistaa vallankumousta. He menestyivät aluksi ja saivat Johann Leydeniläisen ja Knipperdollinckin vangiksi. Jos he olisivat nyt heti avanneet kaupunginportin, niin piispan väki olisi jo silloin saanut kaupungin haltuunsa, kirjottaa Gresbeck. "Mutta he ajattelivat enemmän rahoja kuin portin avaamista ja täyttivät avarat hihansa rahoilla ja istuivat koko yön viinin ääressä ja joivat, kunnes juopuivat. Siksi heidät lyötiin, ja friesit ja hollantilaiset saivat taasen voiton."
Miten innokkaasti Münsterin naiset taistelivat valleilla ryntäyksen torjumiseksi, siitä kertovat sekä Kerssenbroick että Gresbeck lukuisia esimerkkejä. Mutta hyökkäyksiinkin he olivat valmiita. Johann Leydeniläinen piti eräänä päivänä sitä varten vapaaehtoisten katselmusta. Niiden joukossa oli kolmesataa naista, "toinen tuli tappara, toinen keihäs olallaan. Mutta kuningas ei tahtonut ottaa kaikkia, vaan valitsi 51, ja heidän nimensä kirjotettiin muistoon". Seuraavana päivänä käski hän kaikkien niiden, jotka tahtoivat jäädä kaupunkiin tulla koolle. Heidät jaettiin sitte yhtämoneen osastoon kuin oli portteja, ja kukin joukko sai vartioida porttiansa miesten kanssa yhdessä. Kaikki kulkivat portilleen laulaen Saksan uskonpuhdistuksen marseljeesia: "Jumala ompi linnamme."
Siten Münsterin naiset puolustautuivat "häpeäänsä" vastaan.
Sanottu olkoon kylliksi "naiskysymyksestä" Münterissä. Joskin vielä paljon on epäselvää, käynee tästä kuitenkin riittävästi selville, että asioitten uusi järjestys, joka siellä pantiin toimeen, on täydellisesti käsitettävissä, ja useista vajavaisuuksista, lapsellisuuksista, vieläpä raakuuksistakin huolimatta se kuitenkin monessa suhteessa miellyttää. Kaikkein vähimmin on nykyisen yhteiskunnan puolustajilla aihetta moittia Münsterin uudestikastajien "häpeällistä irstautta". Sillä juuri heidän yhteiskuntansa paraimpina tukipylväinä on sukupuolielämän hävyttömin ja alentavaisin muoto, joka käyttää nuorien tyttöjen hätää ja taitamattomuutta alentaakseen heidät miehisten tarpeitten tahdottomiksi uhreiksi, kaikille himoille alttiiksi. Kuinkapa ilman tätä ihanaa laitosta kävisi meidän teollisuutemme suuren osan "kukoistuksen", kuinka porvarillisten yhteiskuntakerrosten vaimojen ja nuorien tyttöjen hyveen ja siveyden?
Se onkin nykyajan kuva, jonka meidän porvarilliset historioitsijamme ovat esittäneet, kun he ovat kuvanneet Münsterissä muka vallinnutta hillittömyyttä. He ovat luoneet kuvan, jonka toden teolla näkee jokaisessa kaupungissa, jossa nykyinen sivistys hallitsee. Ja viisauden viimeinen loppu yhteiskunnassamme on näiden irstailujen järjestäminen.
X. Münsterin kukistuminen.
Münsterin "kommunin" luonteen käsitteleminen on tässä tullut sekä laajaksi että kiistakirjotuksen tapaiseksi, mutta vähemmällä ei häviä se vääristelyjen vuori, joka peittää sen oikeat piirteet, ja on mahdotonta pysyä tieteellisen välinpitämättömänä, kun huomaa, kuinka järjestelmällisesti alkuaan rauhallinen ja rauhaarakastava lahko leimataan verenhimoisien, eläimellisien roistojen liitoksi, vain siksi, että se kerran nousi voimakkaaseen vastarintaan, ei kärsinyt, vaan taisteli vakaumuksensa puolesta ja osotti sotaista sankariutta.