Kevein sydämin rupesi piispa Frans piirittämään kaupunkia, sittekun hänen kavala hyökkäyksensä helmikuun 10 p:nä oli torjuttu. Hän luuli kai piankin suoriutuvansa tuosta nälkäänäkevien ja kaupunkiin kokoontuneiden maankiertäjien joukosta, joksi hän uudestikastajien joukkoa kuvitteli. Hänellä oli käytettävänä useampia tuhansia sotaan harjaantuneita miehiä, joilla oli lukuisa tykistö ja kokeneita päälliköitä, — jo ennen helluntaita oli hänellä 8,000 keihäsmiestä. Mutta vaikka kastajia ei milloinkaan ollut enempää kuin 1,500 miestä ja nekin sotaantottumattomia, oli heillä luja linnoitus tukenansa, mutta ennen kaikkea teki heidän etevämpi sotakurinsa, uhrautuvaisuutensa ja innostuksensa heidät vastustajiaan etevämmiksi.
Toukokuun 21 p:nä alkoi ensimäinen kaupungin ampuminen, ja 25 p:nä ryhtyivät piirittäjät hyökkäykseen. Mutta osa piispan sotilaita oli juovuksissa, he ryntäsivät liian aikaisin ja saattoivat, kun heidät ajettiin takaisin, toverinsa epäjärjestykseen. Hyökkääjät pääsivät kuitenkin tikapuineen aina valleille asti, mutta siellä kohtasivat he niin voimakkaan vastarinnan, että he täysin hajallaan peräytyivät.
Pian senjälkeen tekivät piiritetyt hyökkäyksen erästä ulkovarustusta vastaan, yllättivät sotamiehet korttien ja maljojen äärestä, karkottivat heidät pakoon, naulasivat umpeen tykit ja tekivät sotajoukon päävoimaan, kun se kokoontui rohkeita häiritsijöitä vastustamaan, sellaisen vaikutuksen, että he saivat rauhassa palata kaupunkiin.
Paremmin ei käynyt toisen hyökkäyksen, johon kolmipäiväisen kiivaan ampumisen jälkeen ryhdyttiin elokuun 31 p:nä. Hurja taistelu päättyi hyökkääjäin perinpohjaisella tappiolla. Heidän mieshukkansa oli suunnaton — muutaman sen ajan kansanlaulun mukaan 3.000 miestä ja 48 päällikköä. Sen iskun jälkeen kadotti piispa toivonsa saada Münsterin väkivallalla haltuunsa ja tyytyi uuvuttamaan kaupunkia nälällä.
Ja lopuksi oli kuitenkin koko Saksan valtakunta käymässä sotaa tämän yhden ainoan kaupungin kanssa. Aluksi oli tämän "yhden taantumuksellisen joukon" ollut vaikea päästä yksimielisyyteen. Pian oli kyllä selvillä, että piispan voimat eivät riittäneet kaupungin valtaukseen. Hän haki liittolaisia ja sekä katoliselta että evankeliselta taholta. Mutta riita siitä, miten karhun nahka jaettaisi, ehkäisi arveluttavassa määrässä taistelua tätä vielä varsin elävää karhua vastaan. Mutta kaikesta huolimatta piirittäjien luku ja voimakeinot kumminkin yhä lisääntyivät, ja kun Saksan valtiopäivät huhtikuun 4 p:nä 1535 kokoontuivat Wormsiin, tuli Münsterin piiritys valtakunnan asiaksi, ja vero määrättiin tähän tarkotukseen. Frankfurtin ja Nürnbergin pormestarit lähetettiin Münsteriin vaatimaan sen puolustajia valtakunnan nimessä antautumaan, mutta nämä karkottivat ajatuksenkin sellaisesta.
Asema oli kuitenkin siihen aikaan jo toivoton. Alusta alkaen oli Münsterin kastajien täytynyt käsittää, että heillä, kun koko valtakunnan hallitsevat luokat olivat heidän katkerina vihamiehinään, ei ollut muuta keinoa kuin koettaa saada liike paikallisesti yleisemmäksi. Ei se näyttänytkään toivottomalta. Heillä oli vahvaa kannatusta kaikissa Pohjois-Saksan kaupungeissa, olipa Lübeckissä heitä lähellä oleva suunta enemmistönä. He lähettivät kiihottajiaan joka taholle, samoin kuin lentokirjasiaankin. Niistä ansaitsee mainita erittäinkin Rothmannin kirjottama "Entiselleenasettamlnen", josta jo useita kertoja olemme lainanneet otteita. Se oli kastajien oppien ja laitoksien puolustuskirjotus, joka puolusti miekan käyttämistä "jumalattomia" vastaan, kommunismia ja moniavioisuutta. Kirjotuksella, joka ilmestyi lokakuussa 1534 ja kuljetettiin salaa Münsteristä kaikkialle, oli hyvä menekki. Ennen pitkää otettiin siitä toinen painos.
Joulukuussa ilmestyi sitte: "Kirja kostosta, varsin lohtua tuottava kertomus babylonialaisen pedon hylkäämisestä ja rankaistuksesta, julkaistu Münsterissä Kristuksen seurakunnan toimesta kaikille hajalla oleville totisille israelilaisille ja Kristuksen liittolaisille". Kosto tulee, sanotaan siinä, nyt mahtaville, ja kun se on täytetty, tulee jumalan kansalle uusi taivas ja uusi maa. Kirjanen loppuu kehotuksella kapinaan: "Nyt, rakkaat veljet, on koston hetki tullut, jumala on herättänyt luvatun Davidin kostamaan ja rankaisemaan Babylonia ja sen kansaa. Siksipä, rakkaat veljet, varustautukaa taisteluun, ei vain apostolien nöyrän kärsimisen aseilla vaan myöskin Davidin ihanalla kostonhaarniskalla. Kaikkea viisautta, kaikkia juonia täytyy meidän käyttää heikontaaksemme jumalan vihollisia ja vahvistaaksemme jumalan sotalippua. Muistakaa, mitä he ovat tehneet teille; se täytyy meidän tehdä heille, ja samalla mitalla, millä he ovat teille mitanneet, tulee heille itselle takaisin mitata. Lähtekää sen vuoksi, rakkaat veljet, niin lukuisasti kuin mahdollista tänne päästäksenne jumalan lipun alle. Jumala, sotajoukkojen herra, joka tämän on maailman alusta päättänyt ja profeettainsa kautta julistanut, varustakoon teitä ja koko Israelia, tahtonsa mukaan, ylistyksekseen ja valtakuntansa lisäämiseksi. Amen."
Kun tämä kiihkeä kehotus julkaistiin, oli kuitenkin jo kaikki kastajaliikkeet Saksan kaupungeissa kukistettu, ja Lübeckin kansanvalta oli joutunut sotaan Tanskan kanssa eikä voinut Münsterin hyväksi tehdä mitään, kuten alkuaan oli ollut aikomus, ja lopuksi kääntyi sota kansanvallalle vallan tuhoisaksi.
Saksasta ei siis ollut apua odotettavissa. Mutta yksi toivo oli vielä jälellä: Alankomaat, joka jo oli antanut heille niin paljon voimia.
Vuodesta 1534 alkaen, jolloin Münster joutui kastajien käsiin, kasvoi liike voimakkaasti kaikkialla Alankomaissakin. Amsterdam oli edelleen heidän pääpaikkansa, mutta monessa muussakin paikassa oli heillä valtavaa kannatusta. "Me olemme suuresti huolissamme näissä maakunnissa", kirjotti Antwerpenistä muuan Erasmus Rotterdamilaisen ystävä, "uudesti — kastamisen kapinallisen liekin vuoksi. Se loimuaa ilmiliekissä. Tuskinpa on sellaista kylää tai kaupunkia, missä kapinaliekki ei salaisesti hehkuisi. Kun he saarnaavat omaisuudenyhteyttä, virtaavat kaikki varattomat heidän puolelleen."