Kehoitus julkaista uudelleen kansainvälisen pääneuvoston julistus "kansalaissodasta Ranskassa" ja varustaa se johdannolla tuli minulle odottamatta. Voin siitä syystä tässä ainoastaan lyhyesti kosketella pääkohtia.
Minä asetan pääneuvoston kaksi lyhempää selostusta saksalais-ranskalaisesta sodasta edellämainitun pitemmän teoksen edelle. Ensiksikin siitä syystä, että "Kansalaissodassa" viitataan toiseen niistä, jota taas ei voi täysin ymmärtää lukematta toista. Toiseksi, koska nämä molemmat, niinikään Marxin kirjoittamat selostukset yhtä suuressa määrässä kuin "Kansalaissotakin" ovat erinomaisia näytteitä kirjoittajan ihmeteltävästä, ensi kerran "Louis Bonaparten 18. Brumaire"-kirjassa koetellusta kyvystä selvästi käsittää suurten historiallisten tapausten luonne, merkitys ja välttämättömät seuraukset, jo aikana, jolloin nämä tapaukset vielä välähtelevät silmäimme edessä tai juuri ovat päättyneet. Ja lopuksi, koska me vielä tänä päivänä Saksassa saamme kärsiä noiden tapauksien aiheuttamista, Marxin ennustamista seurauksista.
Vai eikö ole tapahtunut se, mitä sanotaan ensimäisessä tiedonannossa, että jos Saksan puolustussota Louis Bonapartea vastaan turmeltuu valloitussodaksi Ranskan kansaa vastaan, kaikki se paha, mikä Saksaa kohtasi niin kutsuttujen vapautussotien jälkeen, jälleen tulee leimahtamaan esiin uusiutuneella ankaruudella? Eikö meillä ole ollut kaksikymmentä vuotta lisää Bismarck-hallitusta, kansanyllyttäjien vainoamisen sijasta poikkeuslaki ja sosialistivaino, mukana sama poliisimielivalta, kirjaimellisesti sama pääkarvoja nostattava laintulkinta?
Ja eikö ole kirjaimelleen käynyt toteen ennustus, että Elsass-Lothringin anastus tulisi ajamaan Ranskan Venäjän syliin? ja että tämän anastuksen jälkeen Saksasta joko tulee Venäjän julkinen renki tai on sen lyhyen levon jälkeen pakko varustautua uuteen sotaan, "rotusotaan yhdistyneitä slaavilaisia ja romanilaisia rotuja vastaan?" Eikö ole ranskalaisten maakuntien anastus ajanut Ranskan Venäjän syliin? Eikö ole Bismarck kokonaista kaksikymmentä vuotta turhaan kilpaillut tsaarin suosiosta tekemällä palveluksia, jotka ovat vielä alhaisempia kuin mitä pieni Preussi oli tottunut laskemaan pyhän Venäjän jalkain juureen, ennenkuin siitä vielä oli tullut "Europan ensimäinen suurvalta?" Ja eikö vielä joka ikinen päivä uhkaa Damokleen miekkana päämme päällä sota, jonka ensimäisenä päivänä kaikki sovitut ruhtinasliitot tulevat hajoamaan kuin akanat tuuleen, sota, jonka päättymisestä vallitsee ehdoton tietämättömyys, rotusota, joka pakottaa koko Europan alistumaan viidentoista tai parinkymmenen miljoonan aseistetun miehen hävitettäväksi ja joka jo nyt ainoastaan siitä syystä ei riehu, että kaikista sotilasvaltioista vahvintakin pelottaa lopputuloksen täydellinen ennakolta laskemisen mahdottomuus.
Sitä suurempi on velvollisuus vetää 1870 vuoden kansainvälisen työväenpolitiikan kaukonäköisyyden puoleksi unohduksiin jääneet loistavat todistukset esiin saksalaisen työväestön nähtäviksi. Se mitä on sanottu näistä kahdesta pääneuvoston selostuksesta koskee myös "Kansalaissotaa Ranskassa". Toukokuun 28 p:nä sortuivat viimeiset kommunitaistelijat Bellevillen rinteillä ylivoiman alle ja jo kaksi päivää myöhemmin, 30:nä, luki Marx pääneuvostolle tämän teoksen, jossa Pariisin kommunin historiallinen merkitys on esitetty lyhyin, voimakkain, mutta niin terävin ja ennen kaikkea todellisin piirtein, että vertaista ei ole löydettävissä koko asiata käsittelevästä runsaasta kirjallisuudesta.
Ranskassa v:n 1789 jälkeen tapahtuneen taloudellisen ja valtiollisen kehityksen vaikutuksesta oli Pariisi viitisenkymmentä vuotta sitten tullut sellaiseen asemaan, että siellä ei saattanut puhjeta minkäänlaista vallankumousta, jolla olisi ollut muu kuin proletarinen luonne, niin että köyhälistö, ostettuaan voiton verellään, esiintyi omin vaatimuksin. Nämä vaatimukset ovat olleet enemmän tai vähemmän sekavia, vastaten Pariisin työläisten kehitysastetta kulloinkin kysymyksessä olevana ajankohtana. Mutta lopuksikin tarkoittivat ne aina luokkavastakohtien poistamista kapitalistien ja työmiesten väliltä. Miten sen piti tapahtua, sitä ei tosiaankaan tiedetty. Mutta vaatimus itsessään, niin epämääräinen kuin se olikin, sisälsi vaaran vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle; työläiset, jotka sen asettivat, olivat vielä aseissa; valtion ohjaksissa olevalle porvaristolle oli siitä syystä työläisten riisuminen aseista ensimäinen käsky. Sentähden jokaisen työläisten voittaman vallankumouksen jälkeen syttyy uusi taistelu, joka päättyy työläisten häviöön.
Se tapahtui ensi kerran 1848. Parlamentarisen vastustuspuolueen vapaamieliset porvarit toimeenpanivat juhlapäivällisiä ajaakseen läpi vaaliuudistuksen, jonka piti taata niiden puolueelle valta. Ollen taistelussa hallitusta vastaan pakotettuja yhä enemmän ja enemmän vetoamaan kansaan, täytyi heidän antaa yläluokan ja pikkuporvariston radikalisille ja tasavaltaisille kerroksille etusija. Mutta näiden takana olivat vallankumoukselliset työläiset, ja nämä olivat vuoden 1830 jälkeen saavuttaneet paljon suuremman valtiollisen itsenäisyyden kuin porvarit ja tasavaltalaisetkaan aavistivat. Hallituksen ja vastustuspuolueen välisen kiistan kireimmällä hetkellä alkoivat työläiset katutaistelun. Louis Philipp katosi, vaaliuudistus hänen mukanaan, niiden tilalle syntyi tasavalta, vieläpä voitokkaiden työmiesten itsensä "yhteiskunnalliseksi" kutsuma tasavalta. Mitä tällä yhteiskunnallisella tasavallalla oli ymmärrettävä, siitä ei kukaan ollut selvillä, eivät työläiset itsekään. Mutta heillä oli nyt aseita ja olivat yhtenä voimana valtiossa. Sentähden, niin pian kuin peräsimessä istuvat porvaristasavaltalaiset alkoivat tuntea saaneensa jotenkuten vankan pohjan jalkojensa alle, oli heidän lähin päämääränsä riisua työläiset aseista. Tämä tapahtui siten, että suoranaisten valeiden ja julkisen pilkan avulla sekä koettamalla karkoittaa työttömät erääseen syrjäiseen maakuntaan, pakotettiin työläiset nousemaan heinäkuun kapinaan 1848. Hallitus oli pitänyt huolen musertavan ylivoiman saamisesta. Viisipäiväisen sankarillisen taistelun jälkeen sortuivat työläiset. Ja nyt seurasi turvattomien vankien joukossa verilöyly, jonka vertaista ei ole nähty niiden kansalaissotien päivien jälkeen, jotka aloittivat Rooman tasavallan häviön. Silloin porvaristo ensimäisen kerran näytti, mihin mielettömiin julmuuksiin se voi kiihoittua kostossaan, niin pian kuin köyhälistö itsenäisenä luokkana uskaltaa sitä vastaan esittää omia vaatimuksiaan. Ja kuitenkin oli vuosi 1848 lastenleikkiä verrattuna heidän raivoonsa vuonna 1871.
Rangaistus seurasi heti jälestä. Jollei köyhälistö kyennyt vielä hallitsemaan Ranskaa, niin ei porvaristokaan pystynyt siihen enää. Ei ainakaan silloin, kun sen enemmistö vielä oli yksinvaltaista mieleltään ja jakaantuneena kolmeen dynastiseen (hallitsijasukua kannattavaan) puolueeseen ja neljänteen tasavaltaiseen. Heidän keskinäiset riitansa tekivät mahdolliseksi, että seikkailija Louis Bonaparte saattoi ottaa haltuunsa kaikki valtapaikat — armeijan, poliisin, hallintokoneiston — ja 2 p:nä joulukuuta hajoittaa porvarillisten viimeisen lujan linnan, kansalliskokouksen. Toinen keisarikunta alkoi, Ranska tuli valtiollisten seikkailijain ja rahahuijarien joukkion nyljettäväksi, mutta samalla alkoi myös teollinen kehitys, joka ei koskaan olisi ollut mahdollinen Louis Philippin ahdasmielisen ja turhantarkan järjestelmän aikana, jolloin kourallinen suurporvaristoa piti yksinään valtaa käsissään. Louis Bonaparte otti kapitalisteilta valtiollisen vallan sillä tekosyyllä, että suojelee porvaristoa työläisiä vastaan ja toiselta puolelta työläisiä porvareita vastaan. Mutta siitä huolimatta suosi hänen valtansa keinottelua ja teollista yritteliäisyyttä, lyhyesti sanoen, koko porvariston nousua ja rikastumista ennen kuulumattomassa määrässä. Tosin vielä paljon suuremmassa määrässä kehittyivät lahjomiset ja joukkovarkaudet, jotka ryhmittyivät keisarillisen hovin ympärille ja kiskoivat ansaituista rikkauksista vahvat prosenttinsa.
Mutta toinen keisarivalta oli ranskalaiselle kansallispöyhkeydelle puhallettu yhteentoitotus, se oli 1814 menetettyjen ensimäisen keisarikunnan, ainakin ensimäisen tasavallan rajojen takaisin vaatimista. Ranskalainen keisarikunta oli vanhan yksinvallan rajojen sisällä, vieläpä vuoden 1815 vielä enemmän leikeltyjen rajojen puitteissa ajan pitkään mahdottomuus. Siitä johtui ajoittaisten sotien ja rajanlaajennusten välttämättömyys. Mutta mikään rajanlaajennus ei niin häikäissyt ranskalaisten kansallisylpeilijöiden mielikuvitusta kuin saksalaisen vasemman Rheinin-rannan valloitus. Neliöpeninkulma Rheinin rantaa merkitsi niille enemmän kuin kymmenen Alpeilta tai jostakin muualta. Toiselle keisarikunnalle oli vasemman Rheinin rannan takaisin vaatiminen, kokonaan kerrallaan tai kappaleittain, ainoastaan hetkenkysymys. Tämä hetki tuli preussiläis-itävaltalaisen sodan mukana 1866. Bismarckin ja oman rikkiviisaan vitkastelupolitiikkansa pettämänä, mitä odoteltuun "aluekorvaukseen" tuli, ei Bonapartella enää ollut muuta valittavana kuin sota, joka puhkesi 1870 ja kiidätti hänet ensin Sedan'iin ja sieltä Wilhelmshöheen.
Välttämätön seuraus oli 4 p:nä syyskuuta 1870 alkanut Pariisin vallankumous. Keisarikunta lysähti kokoon kuin korttirakennus ja uudelleen julistettiin tasavalta. Mutta vihollinen seisoi porttien ulkopuolella. Keisarikunnan armeijat olivat joko toivottomasti saarrettuina Metzissä tai vangittuina Saksassa. Tässä hädässä salli kansa entisen lakiasäätävän laitoksen pariisilaisedustajien julistautua "kansallisen puolustuksen hallitukseksi". Tämän sallittiin tapahtua sitä kernaammin, kun nyt kaikki asekuntoiset pariisilaiset olivat puolustusta varten astuneet kansalliskaartiin ja olivat aseissa, joten työläiset nyt muodostivat siinä suuren enemmistön. Mutta jo pian puhkesi ilmi vastakohta melkein yksinomaan porvaristosta kokoonpannun hallituksen ja aseistetun köyhälistön välillä. 31 p:nä lokakuuta valtasivat työväenpataljoonat kaupungintalon väkirynnäköllä ja ottivat osan hallituksen jäsenistä vangiksi. Kavallus, hallituksen suoranainen valapattoisuus ja muutamien porvaripataljoonien väliintulo vapauttivat heidät jälleen, ja jottei sisällinen kansalaissota olisi päässyt syttymään vieraan sotavoiman piirittämässä kaupungissa, annettiin entisen hallituksen jäädä toimeensa.