Vihdoinkin, 28 p:nä tammikuuta 1871 antautui nälänhädän näännyttämä kaupunki. Mutta sotahistoriassa siihen saakka ennenkuulumattomalla kunnialla. Linnoitukset luovutettiin, ympärysmuuri riisuttiin aseista, linjaväen ja liikkuvan kaartin aseet annettiin pois, ne itse otettiin sotavangeiksi. Mutta kansalliskaarti piti aseensa ja kanuunansa ja taipui ainoastaan aselepoon voittajien kanssa. Eivätkä edes nämäkään uskaltaneet voittokulussa kulkea Pariisiin. Vain pienen, päälle päätteeksi osittain julkisen puiston muodostaman kolkan Pariisia uskalsivat ne miehittää ja senkin ainoastaan pariksi päiväksi! Ja tuonkin ajan piirittivät noita miehiä, jotka itse olivat 131 pitkää päivää pitäneet Pariisia piirityksessä, Pariisin aseistetut työmiehet, jotka tarkasti vartioivat, ettei yksikään "preussiläinen" päässyt astumaan vieraalle valloittajalle määrätyn nurkan ahtaiden rajojen ulkopuolelle. Sellaista kunnioitusta herättivät Pariisin työmiehet sotajoukossa, jonka edessä keisarikunnan kaikki armeijat olivat laskeneet aseensa, ja preussiläisten junkkarien, jotka olivat tulleet paikalle kostaakseen ihan vallankumouksen liedellä, täytyi jäädä kunnioittavasti seisomaan ja tervehtiä juuri tuota aseistettua vallankumousta!

Sodan aikana olivat Pariisin työläiset rajoittuneet vaatimaan taistelun tarmokasta jatkamista. Mutta nyt, kun Pariisin antautumisen jälkeen tehtiin rauha, täytyi Thiers'in, hallituksen uuden päämiehen, havaita, että omistavien luokkien — suurten maanomistajien ja kapitalistien — valtaa uhkasi alituinen vaara niin kauan kuin Pariisin työläisillä oli aseet käsissään. Hänen ensimäinen tehtävänsä oli yrittää riisua ne aseista. 18 p:nä maaliskuuta lähetti hän linja-joukot ryöstämään kansalliskaartille kuuluvat, Pariisin piirityksen aikana valmistettua ja julkisella listakeräyksellä maksettua tykistöä. Yritys epäonnistui, Pariisi nousi yhtenä miehenä vastarintaan ja sota Pariisin ja Versailles'issa majailevan Ranskan hallituksen välillä oli julistettu. Maaliskuun 26 p:nä valittiin Pariisiin kommuuni ja julistettiin 28 p:nä. Kansalliskaartin keskuskomitea, joka siihen asti oli hoitanut hallitusta, luovutti valtansa sille, sittenkun se sitä ennen vielä oli antanut määräyksen Pariisin häpeällisen "siveyspoliisin" lakkauttamisesta. 30 p:nä lakkautti kommuuni sotaväenoton ja seisovan armeijan ja julisti kansalliskaartin, johon kaikkien asekuntoisten kansalaisten tuli kuulua, ainoaksi aseelliseksi voimaksi. Se antoi anteeksi kaikki asuntovuokrat vuoden 1870 lokakuusta huhtikuuhun saakka, laskemalla jo maksetut vuokrasummat siitä alkavan vuokra-ajan maksuiksi, ja lakkautti kaiken panttienmyynnin kaupungin panttilainastoissa. Samana päivänä vahvistettiin kommuuniin valitut ulkomaalaiset virkoihinsa, sillä "kommuunin lippu on maailmantasavallan lippu". — 1 p:nä huhtikuuta päätettiin, että kommuunin palveluksessa olevan henkilön, siis myös kommuunin jäsenten itsensä korkein palkka ei saanut nousta yli 6,000 frangin (6,000 mk). Seuraavana päivänä määrättiin kirkko erotettavaksi valtiosta ja kaikki kirkollisiin tarkoituksiin menevät valtionmaksut lakkautettaviksi samoin kuin kaikki kirkolliset tilat muutettaviksi kansallisomaisuudeksi. Sen johdosta käskettiin 8 p. huhtik. kouluista julistettavaksi pannaan kaikki uskonnolliset vertauskuvat, kuvat, uskonkappaleet, rukoukset, lyhyesti sanoen "kaikki mikä kuuluu kunkin yksityisen omantunnon piiriin" ja toteutettiin vähitellen. — 5 p:nä annettiin sen vastapainoksi, että vanhan hallituksen joukot päivittäin ampuivat vangittuja kommuunitaistelijoita, käsky pantiksi otettujen henkilöiden vangitsemisesta, jota ei kuitenkaan pantu täytäntöön. — 6 p:nä nouti kansalliskaartin 137:s pataljoona giljotiinin, joka kansan äänekkäästi riemuitessa poltettiin julkisesti. — 12 p:nä päätti kommuuni syöstä alas 1809 v:n Napoleonin sodan jälkeen Vendôme-torille pystytetyn, valloitetuista kanuunista valetun voitonpatsaan kansallisylpeyttä ja kansojen toisiaan vastaan kiihottamista muistuttavana. Se pantiin täytäntöön 16 p:nä toukokuuta. — Samana päivänä päätettiin antaa laatia tilastollinen selonteko tehtailijoiden seisauttamista tehtaista ja valmistaa suunnitelmia näiden tehtaiden käyttämiseksi niissä työskennelleiden työmiesten avulla; työläisten piti muodostaa osuustoiminnallisia yhdistyksiä, jotka taas olivat liitettävät suuremmaksi liitoksi. — 20 p:nä lakkautettiin leipurien yötyö samaten kuin aina toisen keisarikunnan päiviltä asti voimassa ollut, poliisin nimittämien henkilöiden — ensiluokkaisten työriistäjien — monopoolina (yksinoikeutena) harjoittama työnvälitys, joka annettiin Pariisin kahdenkymmenen eri piirin (arrondissment) määrien (maire) huoleksi. — 30 p:nä huhtikuuta määräsi kommuuni lakkautettavaksi panttilainakonttorit, jotka olivat, kuten sanottiin, työläisten yksityistä nylkemistä varten ja olivat ristiriidassa sen oikeuden kanssa, mikä työläisillä oli työkaluihinsa ja luottoon. — 5 p:nä toukok. päätti se hajoittaa Ludvig XVI:nnen mestauksen sovitukseksi rakennetun rukous-kappelin.

Niin jyrkkänä ja puhtaana ilmeni maalisk. 18 p:n jälkeen pariisilaisen liikkeen luokkaluonne, jonka taistelu maahan karannutta vihollista vastaan oli tunkenut siihen asti syrjään. Kun kommuunissa istui melkein yksinomaan työläisiä tai tunnettuja työväenedustajia, niin oli myös sen päätöksillä ilmeisesti proletarinen luonne. Joko määräsi se toimeenpantavaksi uudistuksia, jotka tasavaltalainen porvaristo yksistään pelkuruudesta oli laiminlyönyt, mutta jotka muodostivat välttämättömän perustuksen työväenluokan vapaalle toiminnalle, kuten esim. sen lauseen toteuttaminen, että uskonto suhteessaan valtioon on yksityinen asia; tai antoi se päätöksiä, jotka olivat suorastaan työväenluokan eduksi tehtyjä ja jotka koskivat osittain syvästi vanhaan yhteiskuntajärjestykseen. Mutta kaikkien näiden toteuttaminen voitiin piiritetyssä kaupungissa korkeintaan vasta panna alulle. Ja toukokuun alusta alkaen vaati taistelu Versailles'n hallituksen yhä lukuisammiksi karttuvia joukkoja vastaan kaikki voimat.

7 p:nä huhtikuuta olivat versaillesilaiset vallanneet itselleen ylipääsyn Seinen yli Neuillyn luona Pariisin länsirintamalla; sitävastoin löi kenraali Eudes 11 p. takaisin niiden verisen hyökkäyksen eteläistä rintamaa vastaan. Pariisia pommitettiin yhteen menoon, ja sitä tekivät samat ihmiset, jotka olivat leimanneet preussilaisten pommituksen samaa kaupunkia vastaan pyhyyden loukkaukseksi. Nämä samat ihmiset kerjäsivät nyt Preussin hallitukselta, että se lähettäisi pikaisesti Sedan'ista ja Metzista vangitut ranskalaiset sotamiehet valloittamaan Pariisin heille takaisin. Näiden joukkojen vähittäinen saapuminen antoi toukokuun alusta versaillesilaisille ratkaisevan ylivoiman. Tämä osoittautui jo siinä, että Thiers 23 p:nä katkaisi keskustelut, jotka koskivat sellaista kommuunin tarjoamaa vaihtoa, että Pariisin arkkipiispa ja koko joukko muita Pariisissa panttivankeina pidettyjä pappeja olisi vaihdettu yksinään Blanqui'ta vastaan, joka kahdesti oli valittu kommuuniin, mutta oli Clairvaux'ssa vankina. Mutta vielä enemmän ilmeni se Thiers'in muuttuneessa kielenkäytössä; oltuaan tähän asti pidättyväinen ja kaksikielinen, muuttui hän äkkiä hävyttömäksi, röyhkeäksi, raa'aksi. Etelärintamalla ottivat versaillesilaiset 3 p:nä toukokuuta Moulin Saquet'n kenttävarustukset, 9 p:nä täydellisesti mäsäksi ammutun Issy'n linnoituksen ja 14 p:nä Vanves'in linnan. Länsirintamalla hyökkäsivät he vähitellen, lukuisia ympärysmuuriin saakka ulottuvia kyliä ja rakennuksia valloitellen, ihan päävallin luokse asti. 11 p:nä onnistui heidän kavalluksen ja sinne asetetun kansalliskaartin huolimattomuuden tähden tunkeutua kaupunkiin. Preussiläiset, jotka pitivät miehitettyinä pohjoisia ja itäisiä linnoituksia, sallivat versaillesilaisten tunkeutua eteenpäin yli heiltä aselevossa kielletyn alueen kaupungin pohjoisosassa ja senkautta ryhtyä hyökkäämään sillä pitkällä rintamalla, jonka pariisilaiset luulivat olevan aselevolla suojatun ja jota siitä syystä pitivät heikosti miehitettynä. Tämän johdosta oli vastarinta Pariisin länsiosassa, varsinaisessa loistokaupunginosassa, ainoastaan heikkoa; se muuttui sitä ankarammaksi ja sitkeämmäksi, mitä lähemmäksi itäistä puolta, varsinaista työväenkaupunginosaa, eteenpäin tunkeutuvat joukot tulivat. Vasta kahdeksanpäiväisen taistelun jälkeen kukistuivat viimeiset kommuunin puolustajat Bellevillen ja Menilmontant'in kukkuloilla, ja nyt saavutti turvattomien miesten, naisten ja lasten murhaaminen, joka yltyen oli raivonnut läpi koko viikon, huippunsa. Takaaladattava ei enää tappanut kyllin nopeasti, sadottain voitettuja ammuttiin kuularuiskuilla mäsäksi. "Liittoutuneiden muuri" Père Lachaisen kirkkopihalla, jossa viimeinen joukkomurha toimeenpantiin, seisoo vielä tänäpäivänä kaikessa mykkyydessään paljon puhuvana todistuksena siitä raivosta, mihin hallitseva luokka on valmis niin pian kuin köyhälistö uskaltaa nousta esiintymään oikeuksiensa puolesta. Sitten seurasivat joukkovangitsemiset, kun kaikkien teurastaminen osoittautui mahdottomaksi, vangittujen riveistä mielivaltaisesti poimittujen teurasuhrien ampumiset, loppujen kulettaminen suuriin leireihin, joissa he odottivat raahaamistaan sotaoikeuksien tuomittaviksi. Preussiläisiä joukkoja, jotka piirittivät Pariisin koillisosaa, oli kielletty laskemasta lävitsensä yhtään pakolaista, mutta kuitenkin sulkivat upseerit usein silmänsä, kun havaitsivat sotamiehen enemmän noudattavan ihmisyyden kuin ylipäällikön käskyä; erityisesti ansaitsee saksilainen armeijakunta tulla mainituksi siitä ihmisystävällisestä menettelystään, että se laski läpi useita, joiden osallisuus kommuunitaisteluihin oli ilmeinen.

* * * * *

Jos tänään, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, tarkastelemme v:n 1871 Pariisin kommuunin toimintaa ja historiallista merkitystä, niin tulemme havaitsemaan, että "Kansalaissodassa" annettuun esitykseen on vielä tehtävä muutamia lisäyksiä.

Kommuunin jäsenet olivat jakaantuneina enemmistöön, blanquisteihin, jotka myöskin olivat olleet vallalla kansalliskaartin keskuskomiteassa, ja vähemmistöön, jonka etupäässä muodostivat Proudhon'in sosialistista suuntaa kannattavat kansainvälisen työväenpuolueen jäsenet. Blanquistit olivat silloin suurelta osaltaan sosialisteja ainoastaan vallankumouksellisesta, proletarisesta vaistosta; ainoastaan muutamat harvat olivat Vaillant'in kautta, joka tunsi saksalaista tieteellistä sosialismia, päässeet suurempaan periaatteelliseen selvyyteen. Niin on käsitettävissä, että taloudellisessa suhteessa lyötiin laimin paljon sellaista, mitä kommuunin meidän nykyisen katsantokantamme mukaan olisi pitänyt tehdä. Tosin kaikkein vaikeimmin ymmärrettävissä on se pyhä kunnioitus, jolla nöyrinä jäätiin seisomaan Ranskan pankin porttien ulkopuolelle. Se oli myöskin raskas poliittinen virhe. Pankki kommuunin käsissä — olisi ollut suuremman arvoinen kuin kymmenentuhatta panttivankia. Se olisi vaikuttanut, että koko Ranskan porvaristo olisi painostanut Versaillesin hallitusta tekemään rauhan kommuunin kanssa. Mutta vielä ihmeteltävämpää on se suuri määrä oikeata, mitä blanquisteista ja proudhonilaisista kokoonpantu kommuuni siitä huolimatta teki. Luonnollisesti ovat ensi kädessä proudhonilaiset vastuunalaisia kommuunin taloudellisista päätöksistä, niiden sekä kiitettävistä että moitittavista puolista, ja blanquistit vastuunalaisia sen poliittisista teoista ja tekemättä jättämisistä. Ja kummassakin tapauksessa tahtoi historian iva — kuten tavallisesti, kun tieteilijät pääsevät peräsimeen käsiksi —, että niin toiset kuin toisetkin tekivät ihan päinvastoin kuin heidän koulukuntansa oppi heille määräsi.

Proudhon, pikkutilallisten ja käsityöläismestarien sosialisti, vihasi yhdyskunnaksi liittymistä positivisella vihalla. Hän sanoi sen tuovan enemmän pahaa kuin hyvää, olevan luonnostaan hedelmätöntä, jopa vahingollista, koska se kahlehtii työläisten vapautta; se oli hänen mielestään pelkkä uskonkappale, hyödytön ja ehkäisevä, ristiriidassa niin hyvin työläisten vapauden kuin työn säästämisen kanssa, ja sen varjopuolet kasvavat nopeammin kuin sen edut; sitä vastoin olivat kilpailu, työnjako, yksityisomaisuus taloudellisia voimia. Ainoastaan poikkeustapauksissa, kuten Proudhon niitä nimittää, — suurteollisuudessa ja suurissa liikeyrityksissä, esim. rautateillä — oli työläisten yhteenliittyminen paikallaan. (Ktso Idée général de la révolution, 3. étude.)

Jo 1871 oli suurteollisuus itse Pariisissa, taiteellisen käsityön pääpaikassa, siinä määrin lakannut olemasta poikkeustapaus, että kommuunin verrattomasti tärkein päätös määräsi suur- ja vieläpä käsityöteollisuudelle järjestelyn, joka ei ainoastaan perustunut työläisten yhteenliittymiseen, vaan jonka myös piti yhdistää nämä liittymät yhdeksi suureksi liitoksi, lyhyesti sanottuna järjestelmän, jonka, kuten Marx "Kansalaissodassaan" aivan oikein huomauttaa, loppujen lopuksi täytyisi johtaa kommunismiin, siis aivan vastakkaiseen suuntaan kuin Proudhon'in oppi. Ja siitä syystä olikin kommuuni proudhonilaisen sosialistikoulun hauta. Tämä koulu onkin nykyään hävinnyt ranskalaisista työväenpiireistä. Siellä on nyt niin possibilistien kuin marxilaistenkin keskuudessa kieltämättömästi vallalla marxilainen teoria. Ainoastaan "radikalisten" porvarien joukossa on vielä proudhonilaisia.

Blanquisteille ei käynyt paremmin. Salaliittojen kouluissa kasvaneina ja niissä käytettävän ankaran kurin koossapitäminä oli niillä lähtökohtana mielipide, että suhteellisesti pieni määrä päättäväisiä, hyvin järjestyneitä miehiä pystyy suotuisan hetken tultua ei ainoastaan tarttumaan valtion ohjaksiin vaan myöskin suurta ja häikäilemätöntä tarmoa käyttämällä pitämään ne käsissään, siksi kunnes ovat onnistuneet tempaamaan kansanjoukot vallankumouksen pyörteeseen ja keräämään ne pienen johtajajoukon ympärille. Siihen kuului ennen kaikkea kaiken vallan mitä ankarin, diktaattorimainen keskittäminen uuden vallankumouksellisen hallituksen käsiin. Ja mitä teki kommuuni, jonka enemmistönä olivat juuri nämä blanquistit? Kaikissa julistuksissaan maaseudun ranskalaisille kehoitti se näitä kaikkien kuntien vapaaseen liittoon Pariisin kanssa, kansalliseksi järjestöksi, jonka kansakunta nyt ensi kerran itse loisi. Juuri tähänastisen hallituksen keskitetyn sortovallan armeijoineen, valtiollisine poliiseineen ja virkavaltoineen, jonka Napoleon oli 1798 luonut ja jonka jokainen uusi hallitus oli siitä lähtien ottanut tervetulleena aseena vastaan ja käyttänyt vastustajiaan vastaan, juuri tämän vallan piti kaikkialla kaatua, niinkuin se jo oli Pariisissa kukistunut.