I.
Syyskuun 4 p:nä 1870, kun Pariisin työläiset julistivat tasavallan, jota melkein samalla hetkellä juhli koko Ranska, yhden ainoankaan äänen nousematta vastaan, — otti vehkeilevä ryhmäkunta mainetta tavoittelevia asianajajia, etunenässä Thiers valtiomiehenä ja Trochu kenraalina, haltuunsa Hôtel de Ville'n (kaupungintalon). Näitä miehiä elähdytti silloin niin kiihkeä usko Pariisin kutsumukseen kaikkina historiallisen pulan käännekohtina edustaa Ranskaa, että saadakseen anastamansa Ranskan hallitsija-arvot näyttämään oikeilta, näytti heistä riittävältä, kun esittivät niiden tueksi jo rauenneet Pariisilta saamansa edustajavaltuudet. Toisessa julistuksessamme viimeisestä sodasta, viisi päivää näiden henkilöiden pinnalle nousun jälkeen, sanoimme me, mitä miehiä he olivat. Ja kuitenkin salli Pariisi taistelun mylläkässä, kun todelliset työväenjohtajat vielä viruivat Bonaparten vankiloissa ja preussiläiset jo kulkivat täydessä marssissa Pariisia kohti, heidän käydä käsiksi valtiovaltaan, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että tämän valtiovallan tuli palvella yksistään kansallista puolustusta. Mutta Pariisia ei voitu puolustaa, jollei aseistettu sen työväestöä, jollei muutettu sitä käyttökelpoiseksi sotajoukoksi ja kouluutettu sen rivejä itse sodassa. Mutta aseistettu Pariisi oli samaa kuin aseistettu vallankumous. Pariisin voitto preussiläisestä hyökkääjästä olisi ollut Ranskan työväestön voitto Ranskan kapitalisteista ja omista valtioloisistaan. Tässä ristiriidassa kansallisen velvollisuuden ja luokkaetujen välillä ei kansallisen puolustuksen hallitus epäröinyt silmänräpäystäkään — se muuttui kansallisen kavalluksen hallitukseksi.
Ensi työkseen lähetti se Thiers'in kiertomatkalle Eurooppaan, hovista hoviin, kerjäämään sieltä välitystä tarjoamalla vaihdettavaksi tasavallan kuninkaaseen. Neljä kuukautta piirityksen alkamisen jälkeen, kun näytti tulleen hetki, jolloin oli päästettävä julkisuuteen ensimmäinen sana antautumisesta, puhui Trochu Jules Favre'n ja muiden hallituksen jäsenten läsnä ollessa Pariisin kokoontuneille määreille (maire, piiripormestari) seuraavasti:
"Ensimmäinen kysymys, minkä juuri syyskuun 4 p:n iltana virkatoverini minulle tekivät, oli: onko Pariisilla minkäänlaisia menestyksen toiveita kestää preussiläisen armeijan piiritystä? Minä en vitkastellut vastatessani siihen kieltävästi. Useat minun täällä olevista virkatovereistani voivat taata sanojeni todenperäisyyden ja minun kiinnipysymiseni tässä mielipiteessä. Minä sanoin heille, juuri näillä samoilla sanoilla, että asiain nykyisellä kannalla ollessa on hulluutta koittaa pitää Pariisia preussiläistä piiritystä vastaan. Epäilemättä, lisäsin, sankarillista hulluutta, mutta ei myöskään mitään muuta… Tapaukset (joita hän itse johti) eivät ole osoittaneet minun aavistuksiani vääriksi." Tämän Trochu'n pienen, sievän puheen julkaisi perästäpäin yksi läsnä olleista määreistä, hra Corbon.
Siis: samana iltana kuin tasavalta julistettiin oli Trochu'n virkatovereille tunnettua, että Trochu'n "suunnitelmana" oli Pariisin antautuminen. Jos kansallinen puolustus olisi ollut tärkeämpää kuin vain tekosyy Thiers'ille, Favre'lle ja kumppaneille kiivetä valtaan, niin nämä syyskuun 4 päivän nousukkaat olisivat 5 p:nä luopuneet hallituksesta, olisivat paljastaneet Pariisin väestölle Trochun "suunnitelman" ja vaatineet sitä joko heti antautumaan tai ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Mutta sen sijaan päättivät nämä kunniattomat petturit parantaa Pariisin "sankarillista hulluutta" nälällä ja verisillä päillä ja sillävälin pilkata sitä sellaisilla suurisanaisilla julistuksilla kuin ovat esim. seuraavat: "Trochu, Pariisin kuvernööri, ei tule koskaan antautumaan!" Ja Jules Favre, ulkoministeri, "ei tule luovuttamaan tuumaakaan alueestamme eikä kiveäkään linnoituksistamme". Eräässä kirjeessään Gambettalle tunnustaa sama Jules Favre, ettei "puolustauduttu" preussiläisiä, vaan Pariisin työväkeä vastaan. Koko piirityksen ajan laskettelivat bonapartelaiset kurkun katkaisijat, joille Trochu viisaasti oli uskonut pariisilaisarmeijan komennuksen, salaisessa kirjeenvaihdossaan kehnoja sukkeluuksia kouraantuntuvasta puolustusilveilystä. Tarkasteltakoon esim. Alphonse Simon Guiod'n, pariisilaisarmeijan tykistön ylikomentajan, kunnialegionan suuren ristin kantajan ja Suzanne'n tykistön divisionakenraalin, välistä kirjeenvaihtoa, jonka kommuuni on julkaissut. Viimeinkin 28 p:nä tammik. 1871 pudottivat he pois petkutusnaamarinsa. Äärimmilleen alentuneen kaikella uljuudella tuli kansallisen puolustuksen hallitus Pariisin antautumisessa näkyville Bismarckin vangeista kokoonpantuna Ranskan hallituksena — niin ylenkatsottavan alhainen osa, että yksinpä Ludvig Napoleon Sedan'issa oli kavahtanut sitä. Maalisk. 18 p:n jälkeisessä hurjassa paossaan Versailles'iin jättivät "kapitulardit" (antautujat) jälkeensä Pariisiin asiakirjan arvoisen todistuksen kavalluksestaan. "Hävittääkseen tämän", sanoo kommuuni eräässä maaseutujulistuksessaan, "eivät nämä miehet olisi kammoneet muuttaa Pariisia verimeren huuhtelemaksi rauniokasaksi".
Mutta tahtoessaan aikaansaada tämän tuloksen oli useilla puolustushallituksen pääjäsenillä sitäpaitsi vielä aivan omat yksityiset syynsä.
Heti aselevon solmiamisen jälkeen julkaisi Millière, Pariisin edustaja kansalliskokouksessa, joka nyttemmin on ammuttu Jules Favren nimenomaisesta käskystä, koko joukon luotettavia laillisia asiakirjoja todistaakseen niiden nojalla, että Jules Favre, joka eli villissä avioliitossa erään Algierissä asustavan juopporatin rouvan kanssa, ylen uhkarohkeitten, useampien vuosien varrella tehtyjen väärennysten sarjan avulla oli aviorikoksessa syntyneitten lastensa nimessä huiputtanut itselleen suuren perinnön ja sillä tavalla tullut rikkaaksi mieheksi. Ja vielä todistettiin, että hän eräässä oikeiden perillisten nostamassa oikeudenkäynnissä vältti paljastuksen ainoastaan sen kautta, että bonapartelaiset tuomioistuimet erikoisesti häntä suosivat. Kun näistä kuivista oikeuden pöytäkirjoista ei käynyt pääseminen eroon, ei edes käytettävinään olevilla runsailla puhetaidollisilla hevosvoimilla, piti Jules Favre ensi kerran elämässään suunsa kiinni, kaikessa hiljaisuudessa jääden odottamaan kansalaissodan puhkeamista, päästäkseen silloin raivossaan parjaamaan Pariisin kansaa karanneiden rangaistusvankien roistojoukoksi, joka ilmeisesti kapinoi perhettä, uskontoa, omaisuutta ja järjestysvaltaa vastaan. Ja tuskin oli tämä sama väärentäjä päässyt valtaan, kun hän, heti syysk. 4 p:n jälkeen, myötätunnosta laski vapaaksi Picard'in (Pic'in) ja Taillefer'in, jotka molemmat, vieläpä keisarikunnan aikana, olivat tuomitut väärennyksestä L'Etendard-lehdelle sattuneen häväistysjutun yhteydessä. Toinen näistä miehistä, Taillefer, oli kyllin julkea lähteäkseen kommuunin aikana Pariisiin ja joutui siellä heti kiinni. Ja kaiken tämän jälkeen huusi Jules Favre kansalliskokouksen puhujalavalta koko maailmalle, että pariisilaiset laskivat kaikki kuritushuonevankinsa vapaiksi.
Ernest Picard, joka kansallisen puolustuksen hallituksessa näytteli Karl Vogt'in osaa ja joka itse nimitti itsensä tasavallan sisäministeriksi, senjälkeen kuin hän turhaan oli yritellyt päästä keisarikunnan sisäministeriksi, — on erään Arthur Picardin veli, joka oli huijarina potkittu pois Pariisin pörssistä (Pariisin poliisipäällystön raportti 13.7.1867) ja oman tunnustuksensa mukaan todistettu syypääksi 300,000 francin varkauteen, jonka hän oli tehnyt Société Générale, Rue Palestro 5, nimisen liikkeen haarakonttorin johtajana (poliisipäällystön raportti 11.12.1868). Tämän Arthur Picardin nimitti Ernest Picard sanomalehtensä "L'Électeur Libre" toimittajaksi. Samalla kun tavallisia pörssimiehiä johdettiin harhaan tämän ministerilehden virallisilla valeilla, juoksi Arthur Picard edestakaisin ministeriön ja pörssin väliä ja muutti Ranskan armeijan tappiot käteiseksi voitoksi. Tämän vilpittömän veljesparin koko asioimiskirjeenvaihto joutui kommuunin käsiin.
Jules Ferry'n, joka ennen syysk. 4 p:vää oli leivätön asianajaja, onnistui Pariisin "määrinä" piirityksen aikana keinotella nälänhädästä itselleen kokonaisen omaisuuden. Se päivä, jona hänen on vastattava taloudenpidostaan, tulee myöskin olemaan hänen tuomiopäivänsä.
Nämä miehet saattoivat nyt löytää itselleen tickets-of-leave'n[2] ainoastaan Pariisin raunioista. He olivat juuri niitä miehiä, joita Bismarck tarvitsi. Hiukan silmänkääntäjätemppuja — ja Thiers, joka tähän saakka oli ollut hallituksen salainen kuiskaaja, ilmestyi nyt sen johtoon mukanaan tickets-of-leave-miehiä ministereinä.