"Voiko kengitetty kavio täydellisesti musertaa tämmöisen pienen kiven?"
"Ei voi, hevonen on ollut kengittämätön."
"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!" Vähän matkan päässä tavattiin toinen muserrettu kivi.
"Jälki on siinä selvästi", sanoi Jimi. "Molempien kivien välinen suora viiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut."
"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?", kysyi Isäntä hyvin pisteliäästä.
"Phyy", vastasi Jimi. "Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin sanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse teeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä metsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te olette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te olette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille tehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään heitä varoittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä murhattavaksi, näkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän päähämme suinkaan pälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme velvollisuutemme tehneet ja nyt meidän tulee pitää huolta itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te lähdette ennen meitä, jopa melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne jälestä, mutta varokaa suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti! Me ymmärrämme hyvin, miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos huomaamme sanan tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää meistä pois; ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne selkään! Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'
"Master Jimi!" huudahti isäntä vimmastuneena. "Sillä tavalla te ette meistä pääse! Me olemme — — —"
"Konnia te olette", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. "Meillä on neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä kuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen pään läpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin mahdollista. Minuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!"
Tämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan saattaneet epäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he todellakin ampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos yrittäisivätkin vastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat vaikka raivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä satulanastoihin, nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois sanaakaan lausumatta. Eräs heistä oli taaksensa sitonut ennenmainitun satulan ja ohjakset.
Kuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten kävellä ja kääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin ja Timin vielä samalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.