"Rehellisesti minä maksan tuolle niin sanotulle Karhunampujalle hänen loukkauksestansa", sanoi Kaarlo. "Tosin saamme enemmän tehtävää kuin ensin luulimme. Apakhien tulo antaa asialle uuden käänteen."
"Valitettavasti! Sillä hän ei anna muutettujen tolppien itseään eksyttää."
"Näitkös hänen hevosensa?"
"Tietysti. Se on kaunein, minkä koskaan olen nähnyt. Ainoastaan Vanha Kovakoura kuuluu omistavan sen vertaisen. Meidän täytyy välttämättä saada se."
"Se on selvä. Mutta millä tavalla?"
"On viisainta antaa heidän nukkua raskaasti ja sitten tappaa heidät."
"Luuletteko sen olevan mahdollista? He katselevat meitä epäluulolla ja ovat tietysti varoillansa. En luule että kumpikaan meistä saa vartioida."
"Minä olen samaa mieltä; he ovat varovaisia. Saadaan kuitenkin nähdä, eikö tuumamme käy mahdolliseksi. Edeltäpäin ei voi mitään päättää. Jos meidän onnistuu saada heidät huolettomiksi, tarvitsee meidän vaan käyttää veistämme joilla äänettömästi iskemme heitä sydämmeen."
"Mutta jos ei tuota tuumaa voi toteuttaa?"
"Se olisi tuhmaa! Ajatteles seitsemän hevosta, niiden joukossa apakhin ja lisäksi vielä kaikki aseet ja rahat! Olisi tuo vaan meidän molempien tasattava! Olisihan tuo mestarillinen kepponen. Mutta jollei se onnistu, täytyy meidän kutsua toverit avuksi. Me etsimme jotakin syytä erotaksemme heistä. Vinnetuu ynnä molemmat karhun ampujat ratsastavat Vanhaa Kovakouraa vastaan, ja ameriikkalaiset yhtyvät heihin, koska he meistä ovat oppaansa kadottaneet. Me ratsastamme edeltäpäin Murha-Rotkoon, missä varmasti löydämme jonkun etuvartian, joka kiirehtii tovereita noutamaan. Silloin he varmaan ovat vallassamme, Vanha Kovakourakin ynnä koko hänen seurueensa. Mutta nyt emme saa viipyä kauvemmin, sillä sitte epäilevät he meitä vielä enemmän. Hattuni on hedelmiä täynnä."