Valkoihoiset ja varsinkin meijikkolaiset olivat sitä mieltä, että oli sangen rohkeata noin muitta mutkitta päästää komankhijoukko tänne tulemaan. Mutta apakhi lausui päättävästi:
"Vinnetuu tietää aina mitä hän tekee. Jos komankhisotilaita ratsastaa Laulavaan laaksoon, ei heidän matkansa tarkoituksena voi olla apakheja vastaan taisteleminen. Tämän laakson tuolla puolen on erään heidän suurimman päällikkönsä hauta. He aikovat luultavasti sinne virittämään jokavuotisen kuolinlaulun. Sytyttäkäämme kuitenkin tuli, jotta selvästi voimme heidän kasvonsa nähdä. Ollaksemme varmat, emme vastaanota heitä täällä, vaan tuolla pensaitten ulkopuolella."
Tuli sytytettiin uudestaan. Tällä aikaa veti Vinnetuu Karhunampujan poikineen ulos pensaikosta ja kuiskasi heille:
"Nuo kaksi kalpeanaamaa eivät olekaan niitä, joiksi itsensä sanovat. He puhuvat ameriikkalaisten kieltä ja aikovat murhata meidät täällä. He ovat Ljaano- kotkia. Vinnetuu otaksuu komankhien aikovan aavikoille. Nuo kaksi eivät saa sitä tietää. Sentähden on Vinnetuu sanonut heille laakson tuolla puolen löytyvän haudan; tämä ei ole totta."
Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt saapuivat muut, jotka olivat sytyttäneet niin suuren tulen, että sen valo tunki pensaitten läpi ja täydellisesti valaisi paikan. Heillä oli tietysti aseet mukanaan, käyttääksensä niitä siinä tapauksessa, etteivät komankhit vastoin Vinnetuun luuloa pysyisi ystävällisinä.
Pian kuului kavioitten kopse. Intiaanit saapuivat, mutta pysähtyivät jonkun matkan päähän; johtaja astui hevoselta alas ja lähestyi hitaasti. Vinnetuu meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
"Komankhien sotilaat ovat tervetulleet meidän luoksemme", sanoi hän. "Vinnetuu ei kysy, mitä he täällä tekevät; hän tietää heidän aikovan käydä päällikkönsä haudalla ja sitten palaavansa telttamajoihinsa."
Tämän hän puhui ääneen, mutta sitte kuiskasi hän:
"Veljen tulee myöntää tämän. Minä puhun sitten salaisesti hänen kanssaan."
Komankhi siis vastasi: