"Se kuitenkin olema minun pikku pojuni."
"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä luulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja silloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!"
"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon, tehdä niin!"
Repo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle; pian oli hän puitten alle kadonnut.
Kypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja puita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä myös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten seurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää tuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli kaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä paikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata pitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio hiekkatasanko.
Tänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat tummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.
Puolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti päivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen suuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä komankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten seurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri, viimeisinä tulivat komankhisotilaat.
He olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa joka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja oikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa kuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin etukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.
Tähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen niitä myöden "Ryöväri- Rotkoon." Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi satulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän jälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä ollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan myös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta tutkiakseen muutamia jälkiä.
Toisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota sotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän matkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla äänellä, että kaikki kuulivat: