Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
KYLÄTOHTORI
Kirj.
Karolina Svietla
Suomentanut Lyyli W.
Werner Söderström, Porvoo, 1895.
Enefa Podhaisky, se se vasta osasi ommella! Hänen pisteensä olivat niin pienet ja tasaiset, että oikein ihmetytti. Jos hän ompeli kukan kaulahuivin nurkkaan tai esiliinaan, näytti se aivan vasta puutarhasta poimitulta; ihanpa täytyi pitää ajatukset koossa ollakseen kumartamatta alas ja haistelematta sitä aivan kuin elävää kasvia. Hänen päärmeensä ja ompeleensa näyttivät aivan nyöriin pujotetuilta helmiltä. Hoskoviun räätäli ompeli koneella (hän oli ostanut sen Liberecistä ja maksanut siitä enemmän kuin lypsylehmän hinnan), mutta sittenkään hän ei voinut näyttää kauniimpaa työtä kuin Enefa. Olisipahan tiedusteltu mistä suuresta kaupungista tahansa, niin kuitenkin on varmaa, ettei olisi löydetty ainoatakaan taitavampaa ompelijatarta kuin Enefa. Sitä paitsi hänellä oli niin paljon työtä, että hän tuskin ennättikään kaikkia. Pöydällä hänen edessään oli alituiseen sellaisia pinkkoja karttuunia ja kovokekangasta, että kun tupaan tuli, tuskin näkyikään tyttöä kaikkien vaatekappalten takaa. Joulun alusviikoilla hän ei nukkunut öilläkään, niin kiire hänellä silloin oli.
Kului tuskin ainoatakaan päivää, ettei Enefan isoisä ihmetellyt, että Enefalla "oli niin paljon touhua noiden ompeluksien tähden". Oikeastaan hän ei ollutkaan hänen isoisänsä, vaan hänen isoisänsä isä, mutta lyhyyden vuoksi sanoivat Enefa ja Jenik häntä paljaaksi isoisäksi, useimmiten ainoastaan ukkovaariksi. Hänen nuoruudessaan ei ollut vielä tavallista, että naiset ompelevat, ja vähän oli niitäkin, jotka edes ymmärsivät pitää neulaa näpissään. Jos he eivät olleet pelloilla ja niityillä tahi jos heillä ei ollut muita askareita, istuivat he, sekä vaimot että tytöt, kehräten rukin ääressä. Syksyllä, kun perunat olivat hyvästi korjuussa, tuli joka taloon räätäli, joka ompeli sekä suurille että pienille kaikki, mitä he tarvitsivat, hameet, puserot ja nutut, pyhä- ja arkivaatteet. Mestarin tekemien vaatteiden täytyi kestää vuoden aika. Jos ne menivätkin sillä aikaa hajalleen, niin saivat ne olla sillään, kunnes melkein putosivat ruumista peittämästä. Ei kukaan hävennyt vähääkään repaleissa käymistä; päinvastoin olisi pidetty röyhkeytenä, jos kuka olisi ruvennut niitä paikkailemaan.
"Ihanhan minun päätäni rupeaa huimaamaan, kun näen sinut", oli isoisällä usein tapana sanoa Enefalle. Hänellä oli paikkansa kamarin takan vieressä, josta hän voi hyvin tarkkaan nähdä Enefan ja tämän ahkerat sormet; itse hän kiskoi päreitä, niin hienoja ja ohuita kuin paperilehdet. Ei juolahtanut mieleenkään, että Jenik olisi voinut ottaa tämän työn omalle osalleen, niin paljon kuin hän laiskottelikin. "Ei auta", lisäsi isoisä, "minun täytyy paneutua hiukan pitkäkseni, jotta vähää virkistyisin."
Ja hän muuttihe vielä lähemmäksi uunia, levitti vanhan lammasnahkaturkkinsa päälleen ja torkahti hetkeksi. Hän oli jo vanha mies, tuo isäukko, hyvästikin 90 vuotta. Mutta perin, ihmeellistä oli, miten hyvästi hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut ennen muinoin maailmassa; kun hän alkoi kertoa, täytyi ihan tarttua kiinni tuoliinsa, jos ei tahtonut vierähtää lattialle kauhistuksesta. Parasta siinä oli se, että voi uskoa kaikki, mitä hän sanoi; isäukko ei koskaan valehdellut. Hän oli sellainen ihminen, joka ei olisi koskaan oman etunsa tai maallisen kunnian tähden tahtonut pahoittaa Herramme mieltä. Sentapaista väkeä ei enää synny maailmaan. Enefa oli aivan isoisäänsä; hänkään ei olisi millään ehdoin tahtonut suututtaa Isää Jumalaa ja olla hänen vihansa esineenä. Isoisän nuoruudessa oli vielä kummituksia, ja Jeshtshed oli täynnä peikkoja, hiisiä, noitia ynnä muita haltijoita. Hulluhan se olisi ollut, joka olisi siihen aikaan pistänyt ulos päänsä sen jälkeen, kun pyhäkelloja oli soitettu lauantai-iltana. Ihmiset, jotka nyt saivat kuulla puhuttavan muinoisista ihmeistä ja ajattelivat niitä, eivät melkein tainneet hengittääkään pelkästä kauhistuksesta ja pelosta — ja miltä olikaan tuntunut niistä, jotka itse olivat kokeneet kaikkea tuota! Jos isoisä vaan olisi kertonut aamusta iltaan ja illasta aamuun, kertonut koko vuoden ajan, ei hän olisi sittenkään voinut puhua kaikesta, mitä hän oli kuullut, nähnyt ja kokenut tässä maailmassa. Eipä varmaankaan ollut ainoatakaan, joka ei olisi halulla kuunnellut häntä, kun hän alkoi kertoa. Kernaimmin kaikista kuunteli häntä kuitenkin Mrakot muori, rikas talonemäntä kylän toisesta päästä. Hän ei sanonut oppivansa kymmenestä kirjasta niin paljon kuin siitä että kuunteli isoisää puolen tuntia. Häntä ei ollenkaan ihmetyttänyt, että Enefa, joskin nuori, oli niin viisas ja ymmärtäväinen tyttö; olihan hän aina ukkovaarin seurassa. Vaikka luonnosta ei olisikaan enemmän järkeä kuin hiirellä, täytyi kuitenkin, tahtoipa sitten tai ei, saada sitä, ukon kanssa yhdessä ollessa.