Jokainen tietää, mikä vaiva ja harmi äideillä on lapsista, kun ne vielä ovat pieniä; mitä huolia ja vastuksia ne saattavatkaan aikaan. Milloin tuo siunattu kakara liikuttaa, mitä se ei saisi liikuttaa, milloin se repii jotain palasiksi, milloin särkee jotain, milloin itse vierähtää alas jostain ja saa kuhmuja otsaansa; koko pitkä Jumalan päivä menee huutamiseen ja torumiseen ja torumiseen ja huutamiseen. Jos tahtoo siltä silmänräpäyksen rauhan, niin ei ole muuta neuvoa kuin tarjota hänelle siirappihanhea tai teljetä hänet puuvajaan. Mutta sellaisia huolia ei Enefan äidillä ollut koskaan ollut tyttärestään. Siitä lähtien kun hän oli ollut niin pieni, että osasi tuskin kävelläkään, hän ei ollut koskaan välittänyt muusta kuin vaatetilkuista ja silmäneuloista; kun hän vaan sai ne, oli häneltä rauhassa. Hän käänteli ja väänteli niitä pienissä käsissään, pisteli neulalla sekä ristiin että rastiin, hankki silloin tällöin solmun rihmaan — ja sitä hän teki keskeyttämättä koko päivän, äänettömänä kuin pikku rotta. Niin kauan kuin rihmaa kesti, ei äidin tarvinnut pelätä Enefan tekevän mitään tyhmyyksiä.
Pienokaisessa oli herättänyt halun ompeluun varmaankin se, että hän aina näki isänsä ompelevan. Yhtä hyvin kuin tytär, osasi isäkin pidellä neulaa. Hän oli täysin oppinut räätäli, mutta ei ommellut muuta kuin lakkeja; näillä hän ansaitsi enemmän kuin olisi ansainnut vaatteiden ompelemisella. Hänen vaimonsa vei lakit markkinoille, eikä koskaan vielä ollut tapahtunut, että hän olisi tuonut ainoatakaan takaisin. Se joka tuli hänen kojulleen, se ostikin aina häneltä, eikä sitten enää tahtonut nähdäkään muita lakkeja. Sen, jonka hän ensiksi pani päähänsä, sen hän pitikin päässään. Pojat sanoivat, ettei heillä ollut koskaan muulloin sellainen onni tyttöjen joukossa, kuin silloin kun heillä oli Podhaiskyn lakki päässään, ja ukot tuumivat, että ne tuntuivat aivan untuvatyynyltä päälaella. Podhaisky ymmärsi tehdä jokaisen mielen mukaan.
Räätälille oli se suuri ilo, että hänen tyttärensä näytti niin suurta halua ompelemiseen. Hän selitti, että Enefasta se kerran tulee sellainen ompelijatar, jonka maine leviää Jeshtshedinkin ulkopuolelle, ja siinä hän ei pettynytkään. Innoissaan hän ei voinut odottaa edes siksi kuin Enefa oli käynyt koulunsa läpi, vaan pani hänet jo pienenä tyttönä oppiin Palouski mestarin luo, jolla siihen aikaan oli suuri luottamus seudun naisten keskuudessa. Jos he tahtoivat saada pyhävaatteita tai morsiuspuvun, eivät he koskaan kääntyneet muiden kuin hänen puoleensa. Kun Enefa varhain aamulla meni työhönsä Palouskille, huusivat aina pojat hänelle: "katsokaa oppipoikaa! Katsokaa oppipoikaa!" ja kun niin sattui, vetäsivät he saksista, joka hänellä samoin kuin kaikilla kunnollisilla ompelijattarilla oli riippumassa nauhassa kupeellaan. Mutta Enefa oli järkevä tyttö; hän antoi heidän huutaa mielensä mukaan ja ajatteli samalla: "Mitä minä välitän teistä kirkujoista; minä edes opin jotain, mutta teistä ei ole tietoa." Oli päätetty, että Enefa on opissa kolme vuotta. Mutta hyvä Jumala, tyttöriepuhan osasi jo vuoden perästä yhtä paljon kuin opettajansakin! Hän leikkasi ja ompeli hameita äidilleen, jotka olivat kuin valetut ruumista myöten. Jos joku naapuriemännistä tapasi Podhaiskyn muorin puettuna sellaiseen hameeseen, niin hän ei osannut muuta kuin tuijottaa siihen, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli, kuka sen oli ommellut. Jos äiti silloin vastasi, että Enefa, niin ei kukaan tahtonut uskoa sitä. Kysyjä ajatteli hiljalleen sydämmessään, että muori sanoi sen vaan kehuakseen.
Kauan eivät kuitenkaan vanhemmat saaneet iloita kätevästä, näppärästä tytöstään: molemmat he muuttivat ijäisyyteen sinä vuonna, jona niin paljon ihmisiä kuoli lavantautiin. Enefa oli silloin viidennellätoista.
Podhaisky ja hänen vaimonsa olivat olleet, hyviä, rehellisiä ihmisiä, ja koko kylä suri heitä molempain orpolasten ja vanhan isoisän kanssa, joka Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta oli saanut saattaa kaikki lapsensa ja lastensa lapset hautaan. Enefa ja Jenik olivat hänen viimeiset jälkeläisensä.
Puolisot olivat kuolleet samaan aikaan, ja heidät haudattiin samana päivänä; heidät pantiin samaan arkkuun ja samaan hautaan. Kaukaa tuli kansaa saattamaan heitä — viimeiseen lepopaikkaansa. Hauta, johon heidät laskettiin, oli aivan kuin pieni puutarha, sillä haudankaivaja oli peittänyt sen kokonaan havuilla. Hän selitti kaivaneensa satoja hautoja ja samalla aina katsoneensa mitä oli tehnyt; mutta tällä kerralla hän ei nähnyt mitään kyyneleiltä, joita taukoamatta virtasi hänen silmistään.
Se joka kuuli Enefan valituksen ja nyyhkytykset hautajaisissa, ei ole koskaan unohtava niitä eläissään. Kirkossa hän heittäytyi arkun päälle, ja väkipakolla täytyi viedä hänet sen luota. Mutta hän ei voinut pysyä poissa; hän riuhtasi itsensä irti ja juoksi ruumissaaton jälestä hautausmaalle. Siellä puhkesi hänen epätoivonsa oikein irralleen. Ei kukaan, ei edes pastorikaan olisi uskaltanut heittää lapiollistakaan multaa arkulle. Jokainen ymmärsi, että tyttö olisi tullut siitä suunniltaan. Koko yön hän makasi polvillaan haudan vieressä, käänteli käsiään ja repi tukkaansa; oli ihme, ettei hän itse heittäytynyt sinne. Aamupuoleen hän vaipui viimeinkin maahan väsyneenä ja viluissaan ja nukkui multakasalle, joka oli luotu haudan vierelle. Herättyään hän antoi isoisän viedä itsensä kotiin. Vanhus oli koko yön valvonut hänen vierellään.
"Koeta olla levollinen, tyttöseni", kehoitti isoisä, kun Enefa synkkään, autioon tupaan tultuaan alkoi väännellä käsiään. "Muista, että kaikki tapahtuu Herramme tahdosta, ja ettei ihminen voi muuttaa sitä, yhtä vähän kuin hänellä on oikeutta sitä nurkua; tosi kristityn täytyy tyytyä Herran päätökseen nöyryydellä. Kun kerta Jumala antaakin meille, niin on hänellä oikeus ottaa meiltä poiskin. Milloin sinulle luvattiin maallista onnea? Päinvastoinhan Jumala sanoi, että ihmisen, joka on tomusta syntynyt, on kostutettava kyyneleillään leipänsä, niin kauan kun tämä maa kantaa häntä; nythän meille käy vaan hänen sanansa jälkeen. Taivaallinen puutarhuri on hajoittanut minun puutarhani, hän on hakannut poikki kaikki minun vihannat puuni ja sinut ja veljesi jättänyt minulle ainoastaan kahdeksi hennoksi vesaksi — mutta katso, sittenkin minä kunnioitan ja ylistän häntä aina heräämisestäni maata menoon saakka. Hän, lapseni, on Herra, et sinä, enkä minä eikä kukaan muu meidän joukostamme. Hän tietää mitä me tarvitsemme, emmekä me. Taivaalliselta valtaistuimeltaan hän näkee koko maailman ja johtaa sitä viisaudellaan ja hyvyydellään, että kaikki, kuin hän luonut on, pelastuisi ijankaikkiselle elämälle. Siitä syystä ei ole oikein, että huudamme: oo Herra, sinä joka johdat meitä, jätä meille ne, joihin meidän sydämmemme on kiintynyt! Tiedämmekö me, eikö sille, jolle me rukoilemme elämää, ole paljoa parempi saada jättää tämä maailma? Tiedämmekö me, mistä syystä Herra kutsuu hänet luokseen, koska me niin ymmärtämättömästi tahdomme pitää häntä täällä?"
Nämä sanat saattoivat Enefan vaikenemaan. Isoisä oli asettanut hänelle vanhempain poismenon aivan toiseen valoon. Hänen murtunut sydämmensä tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen, että Jumala oli ottanut pois häneltä hänen isänsä ja äitinsä, koska hän tarvitsi heitä korkeampiin tarkoituksiinsa. Hänen epätoivonsa sijaan tuli hiljainen suru; hän taukosi itkemästä, ja valittamasta ja päätti sen sijaan koettaa toimia siten, että tuotti heille kunniaa haudassa ja iloa taivaassa. Mutta hänen ruumiinsa oli heikompi kuin hänen sielunsa. Kohta hautajaisten jälkeen hän sairastui, ja isoisä, joka pää kumarassa istui hellittynsä vuoteen vieressä, ajatteli itsekseen, etteivät vanhemmat tahtoneet jättää lastaan tänne alas, vaan aikoivat ottaa sen luokseen taivaaseen. Mutta ei käynytkään niinkuin hän luuli; Enefa jäi hänen luokseen ja ennen pitkää nousi sairasvuoteeltaan. Vanhempain kuolema oli kuitenkin koskenut hänen nuoreen sydämmeensä niin syvästi, että siitä saakka oli kaikki puna kadonnut hänen kasvoiltaan, eikä hänen vartalonsa saanut sen jälkeen koskaan nuortevaa täyteläisyyttä.
"Varpuseni, näytäthän aivan siltä kuin tuuli voisi viedä sinut mukanaan", sanoi isoisä, tarkastellessaan huolestuneena hänen pitkää, hinteloa vartaloansa ja kalpeita kasvojaan. Tämä ei kuitenkaan rumentanut häntä; valkea, läpikuultava iho sopi päinvastoin mainiosti sysimustaan tukkaan ja tummiin silmiin, ja kaikki kylän tytöt kadehtivat hänen hoikkaa vartaloaan.