"Minä en aijo panna jalkaani tuvan ovea ulommaksi."
"No, mutta silloin he tulevat luoksesi 'uusi kesä' mukanaan?"
"Vaikka he hakisivat neljällä hevosella, niin he eivät saa minua mihinkään ravintolaan."
"Sinä olet tyttö, jonka vertaista ei löydy koko maailmasta, sen minä olen aina sanonut. Kun tuot minulle paidat, niin minä kerron sinulle kaikki, missä minä olen ollut mukana. Se on varmaan huvittava sinua. Mutta niin paljoa minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle nyt, että minä olen vielä aivan pyörällä päästä kaikesta, mitä minä olen nähnyt ja kuullut. Teitä, ukkovaari, minä erittäinkin muistin kaikissa noissa juhlallisuuksissa; teidän olisi pitänyt olla siellä kuulemassa, miten Otik rupatteli kaikkien noiden herrain kanssa. Nyt minä käsitin ensi kerran, että poika on kuitenkin mahtanut oppia siellä jotain. Voitteko ajatella, hän teki heidät kaikki sanattomiksi ja lasketteli milloin latinaa, milloin tshekkiä. Muutamat noista, jotka saivat myöntää hänen olevan oikeassa, olivat yhtä vanhoja kuin te, ja monella oli rinta täynnä pieniä tähtiä ja se merkitsee, että he ovat kuuluisia ihmisiä. Ja kaikkein, jotka olivat salissa, täytyi myöntää hänen olevan oikeassa ja tunnustaa hänet yhtä viisaaksi ja järkeväksi kuin he olivat itse. Mutta minä olen varma siitä, ettei se ollut heidän mieleensä, että sellaista poikaa pidettiin tasa-arvoisena heidän kanssaan ja että sellaiselle osotettiin niin paljon kunniaa. Sitten he panivat hänen sormeensa kultasormuksen, joka oli niin paksu, etten osaa sanoa, ja ripustivat koreat vitjat hänen kaulaansa, ja sitten rumputettiin ja soitettiin sen kunniaksi, että hän oli voittanut heidät, ja sitten suuteli häntä jokainen noista herroista poskelle, ja sitten lie ottivat hänet mukaansa erääseen lähellä olevaan kappeliin, jossa pidettiin messu. Se se oli, joka ilahutti minua kaikista enimmin; minä olin ajatellut, että ihmisillä, jotka ovat lukeneet niin paljon, ei olisi aikaa välittää Jumalasta, ja usein minä en maannut öillä pelkästä pelosta, että he viekottelisivat Otikin jumalattomille teilleen. Nyt minä edes tiedän, ettei hänen sielunsa ole hukassa. Mutta mitä te sanotte siitä, että he rumputtivat ja soittivat minullekin, kun minä langon kanssa laskeusin reestä tuon suuren linnan edessä, jossa se pidettiin? Luulin ihan kuolevani häpeästä. En tiedä, mitenhän lienen tullut saliin, mutta siellä he istuttivat minut ensimäiseen penkkiin; en tiennyt minne kääntyä häpeästä. Mutta kun sitten Otik astui esiin ja kiitti minua kaikkein ihmisten kuullen siitä, että olin antanut hänen lukea, silloin minä unohdin kaikki ja itkin ihan sydämmeni pohjasta. Hän ei tiedä hän eikä tule koskaan tietämään, miltä minun sydämmessäni tuntui, silloin kun minun täytyi repiä hänet rinnastani ja antaa hänet toiselle, aivan kuin hän ei olisi ollutkaan minun. Isä hänen oli kunnon mies, mutta lempeä aviomies — se hän vaan ei ollut. Sitten me olimme hienoilla päivällisillä langon luona, mutta elkää luulkokaan, että hän itse maksoi sen. Eihän toki! Minä istuin Otikin vieressä, ja sillä aikaa kun muut joivat, käytin minä tilaisuutta puhella hänen kanssaan, niinkuin on luonnollista, että äidin on puhuttava lapsensa kanssa. Minä sanoin hänelle, miten minä ikävöin häntä, ja hän lupasi ettei mikään eikä kukaan pidättäisi häntä tulemasta minua tervehtimään. Mutta arvelkaas, minä sain selville, että vaikka hän on tohtori, ei hän kuitenkaan ollenkaan käsitä parantaa sairaita; sen sijaan hän osaa kaikki lait, mitkä on kirjoitettu maan päällä, ja kun hän vaan tahtoo, pääsee hän keisarin neuvoskuntaan ja tulevaisuudessa hän kenties pääsee auttamaan keisaria maan johtamisessa. Se ei merkitsekään aivan vähän."
Enefa kuunteli kädet ristissä, täynnä ihmettelyä ja kunnioitusta.
"Enkö minä ole aina sanonut teille, ettei oppi ole ainoastaan kaunista ja kunniakasta, vaan myöskin hyödyllistä, eikä ollenkaan ainoastaan laiskureille, jotka eivät tahdo tehdä työtä?" puhkesi hän sanomaan. "Teidän Otikinne — mutta nyt kai minä en rohkene enää sanoa häntä siksi; miksikä ihmiset kaupungissa sanovat häntä — herra tohtoriksi kenties?"
"Niin, niin ne sanovat kaikki", vastasi Mrakot muori jonkunlaisella itsetunnolla, "mutta sinä voit kernaasti sanoa vanhaan tapaan. Tehän olette samalta paikkakunnalta."
"Niin, luonnollisesti, mutta ei sellainen vaikuta asiaan. Minun täytyy totuttautua sanomaan häntä tohtoriksi. Jos minä joskus tulisin hänen kanssaan puheekkain ja hairahtuisin tuolla tavalla, saisin minä hävetä. Mutta tahtoisinpa tietää, voisinko minä puhua hänen kanssaan? Mitä hän sanoo? Voiko häntä ymmärtää tai puhuuko hän niin oppineesta, että vaan oppineet käsittävät häntä? Mutta sehän on totta, koska te, muori, ymmärrätte häntä, niin voin kai minäkin tehdä sen. Minä muistan Otikin, tohtorin sanoakseni, aivan kuin unessa. Kerran kun minä leikin pihallamme muiden lasten kanssa, tuli hän meille, katsoi leikkiä vähän aikaa ja opetti meitä sanomaan:
"Puron vartta reunustaa
Suurta, pientä katajaa,
Ken nyt sanan arvaa vaan,
Piiristä se mennä saa.
"Mahtaneekohan hän enää muistaa sitä? Kyllä kai hän on unohtanut sen."