Näin sanoen hän vei Enefan yläkertaan, jonka ainoan kamarin hän oli laittanut pojalle.
Ja Enefalle kävi samoin kuin aikaisemmin Mrakot muorille: hän päästi hämmästyksen huudon. Kamarissa oli sellainen komeus ja loisto, jollaista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan. Hän ei voinut ihmetellä kyllikseen vanhaa ystäväänsä, jolla oli ollut silmät niin auki ja joka oli ymmärtänyt tehdä sen mukaan kuin oli nähnyt Pragissa. Ikkunoissa riippuivat hienot, valkeat uutimet, keveät ja läpikuultavat kuin hämähäkin verkko. Lattialle oli levitetty matto, joka oli niin pehmeä, että tuntui kuin olisi astunut mullassa. Piirongilla, joka oli kiiltävä, kuin peili, seisoi suuri, kullattu kello.
"Täällähän on kuin paratiisissa; täällä täytyy jokaisen viihtyä", huusi Enefa, tarkastellessaan ympäristöään hurmaantunein katsein.
"Suokoon Jumala, että Otik voisi rauhoittua täällä edes lyhyen ajan", huokasi leski, pyyhkiessään pois muutamia pölyhiukkasia piirongin päällykseltä. "Vedä auki ylimäinen laatikko, sinne Enefa, ja pane itse paitasi; sinä osaat tehdä sen paremmin kuin minä… Mutta sehän on totta, unohdin, ettei laatikko ole tyhjä! Minä panin siihen kaikki tavarat, jotka Otik antoi minulle Pragissa ollessani. Totta puhuen, minä en tiedä, mitä niillä teen; minulle eukkopahalle ne ovat aivan liiaksi hienot, minä en voi niitä käyttää — sääli vaan rahoja, joita ne ovat maksaneet! Minun täytyy raivata ne johonkin arkkuun, täällä ne eivät tietysti voi olla, kun hän tulee. Mutta pane ne nyt tuolille niin kauaksi — — Jumaliste, joko ne nyt taas ovat riidassa pihalla? Herra ties, mikä väelle on tullut viime aikoina; niin pian kuin minä käännän selkäni, ovat he tukkanuottasilla. Minun täytyy todellakin mennä alas erottamaan heitä, muutoin he eivät lopeta koko yönä."
Mrakot muori meni, ja Enefa oli yksin huoneessa. Hän alkoi tyhjentää huonetta hiukan epäillen, mutta samalla juhlallisella liikutuksen tunteella, joka yltyi joka kerta kun hän tarttui uuteen esineeseen. Tulihan kaikki tohtorilta, kaikkia hän oli mahtanut pidellä kädessään ennen äidille antamista. Ensimäinen, jonka hän otti ylös, oli kaunis valokuvakirja, joka sisälsi näköaloja Pragista. "Kyllä ne Pragilaiset sentään mahtanevat olla hurskaita ihmisiä", ajatteli hän ja katseli valokuvia. "Heillähän on niin monta, monta kirkkoa." Sitten tuli paljon saippuoita erivärisiä ja -muotoisia, ja taas täytyi Enefan ihmetellä, sillä siellä oli saippuoita omenain, kirsikkojen, koirien ja lammasten muotoisia. Sen jälkeen sattui hänen käteensä rasia erilaisia hajuvesiä, ja jokainen pullo lemusi yhtä väkevästi kuin puutarhallinen kukkia. Lopuksi sai hän käteensä samettisen kotelon.
"Tämä mahtaa olla jotain eriskummallista", ajatteli hän mielessään ja raoitti kantta, mutta hiukkasen, hiukkasen vaan — saadakseen edes käsityksen siitä, mikä se eriskummallinen oli. Ennenkun hän edes itse tiesi, miten se tapahtui, oli jo kansi aivan auki ja hän itse innokkaasti tarkastamassa kotelon sisustaa.
Siinä oli erään herran valokuva, jonka hän nimikirjoituksesta, mutta enin parrasta, tunsi — herra tohtoriksi. Hänen kasvonsa muuttuivat hehkuvan punaisiksi, kohdatessaan noin äkkiarvaamatta hänen katseensa ja hänen hymyilynsä, joka näytti sanovan: 'No, miltäs minä näytän sinusta, utelias Eevan tytär?' Häpeissään hän aikoi painaa kannen kiinni yhtä pian kuin oli sen avannutkin, mutta samassa muisti hän käyttäytyvänsä kuitenkin hyvin lapsellisesti: tohtorihan se nyt olisi aavistanut, siellä kaukana Pragissa, kuka katsoi hänen valokuvaansa Jeshtshedissä! Hän tutki siis kuvaa vielä kerran rohkein, tutkivin katsein, mutta ei voinut estää sydäntään tykyttämästä paljoa, paljoa rajummin kuin sen olisi tarvinnut. Tuntui aivan siltä, kuin tohtori olisi seisonut ilmielävänä hänen edessään. Ja juuri sellaiselta hän näytti, joksi isoisä muisti hänet: hänen kasvonsa olivat kuin ruusu ja hänen tukkansa kuin kulta ja hänen silmänsä kuin ruiskukat, oikeat ruiskukat. Minkä ihmeen tähden ei Mrakot muori pitänyt hänen parrastaan? Ilman sitä hän ei olisi näyttänyt puoltakaan niin oppineelta. Ensi silmäyksellä näki, että hän oli ylempi kaikkia muita — paljoa viisaampi ja oppineempi ja parempi.
Viipyi kauan, ennenkun Enefa laski valokuvan kädestään, hänestä oli niin vaikeaa saada sitä tehdyksi. Hitaasti ja vastenmielisesti hän sulki vihdoinkin kotelon ja valmistautui välinpitämättömästi poimimaan laatikosta, mitä siellä vielä oli jälellä. Siellä oli enää yksi esine — punakantinen kirja, jonka nimi oli painettu kullatuilla kirjaimilla. Sininen silkkinauha riippui siitä alas. Vielä aivan ajatuksissaan valokuvasta veti hän hajamielisesti nauhaa; kirja avautui, ja hienolla, sileällä paperilla hän näki runon, jonka alkukirjain oli haudan muotonen; sen vieressä makasi itkevä tyttö polvillaan, aikomuksessa kiinnittää seppele ristiin.
"Se mahtanee olla kaunis kertomus tytöstä", ajatteli Enefa hyvin huvitettuna ja hänen mieleensä muistui isän ja äidin hauta. Hän luki nimikirjoituksen saadakseen tietää, oliko tyttö orpo samoin kuin hänkin; se kuului: 'Oikeutta ikävöivä. Kirjoitti Jeshtshedsky.' Viereen oli kirjoitettu punasella liidulla 's.o. äidin Otik'. Eli siis ollut epäilemistäkään: Otik oli antanut äidilleen tämän kirjan, koska se sisälsi runoelman, jonka hän itse oli kirjoittanut.
Enefan sydän jyskytti nyt niin ankarasti, että hänen täytyi hetkeksi nojautua seinää vastaan; tämä löytö oli paljoa huvittavampi kuin valokuva. Hänen silmissään hämärsi, kun hän palavalla innolla alkoi lukea sitä.