Otik kertoi tässä runossa kaikesta mitä hänen sielunsa ikävöi, ja todellakin, ylevämpiä toiveita voi tuskin kellään muulla olla. Oliko runo myös muodoltaan täydellinen, oliko se kirjoitettu oikealla todellisella tunteella, ja oliko siinä mitään runollista sujuvuutta, sitä ei Enefa voinut arvostella, eikä hän siitä paljon välittänytkään. Hänen mielestään oli sisältö pääasia, ja se sai kuumia kyyneleitä hänen silmistään. Ensimäisessä säkeessä toivoi runoilija, että riita ja eripuraisuus katoaisi maailmasta; toisessa, että ihmiset pitäisivät toisiaan veljinä; kolmannessa, että ihmiskunta tulisi kuin suureksi perheeksi; neljännessä, että totuuden valo loistaisi kirkkaasti kaikille; viidennessä, että hänen sallittaisiin näyttää, miten hartaasti hän toivoi ihmiskunnan parasta; kuudennessa, että se hetki tulisi, jolloin hän saisi vetää miekkansa esiin taistellakseen näitten toiveitten toteuttamiseksi; seitsemännessä hän tahtoi kuolla niiden puolesta taistelutantereella; kahdeksannessa hän ei pyytänyt niistä mitään muuta palkintoa, kuin että joku vuodattaisi kyyneleen hänen haudallaan; yhdeksännessä hän toivoi, että tämä joku olisi joku tyttö…
"Herran nimessä, mikä sinua vaivaa?" huudahti Mrakot muori tultuaan pihalta, jossa hän oli menestyksellä toimittanut rauhanrakentajan virkaa. Enefa nojausi piironkiin ja itki aivan pakahtuakseen.
Kesti kauan, ennenkun hän voi vastata nyyhkytyksiltä. Lopulta hän änkytti:
"Minä luin tästä kirjasta… runon, jonka O…" tässä tukehuttivat kyyneleet hänen äänensä, ja hän voi ainoastaan viitata avonaiseen kirjaan.
Mrakot muori tuijotti siihen kummastuneena.
"Jaha, kyllä tiedän", sanoi hän vihdoin; "tuo kirja minulla on ollut kauan, ja tässä muutamana päivänä panin minä sen yhteen toisten Pragista tulleiden tavarain kanssa. Poikani lähetti sen minulle kerran monta vuotta takaperin, siitä syystä että siinä oli pätkä, jonka hän itse oli kirjoittanut. Mutta enpä totta totisesti tiennyt siinä olevan itkemistä. Minä en ole koskaan suvainnut mitään maallisia lauluja, en edes nuoruudessanikaan, ja nyt kun olen tullut vanhaksi, en minä lue koskaan riviäkään sellaista. En luule katsahtaneeni tuotakaan koskaan."
"Jos ei tämä laulu ole pyhempi kuin kaikki mitä on rukouskirjoissa, silloin minä en tiedä, mitkä olisivat pyhempiä sanoja ja pyhiä ajatuksia", huudahti Enefa, ja hänen silmänsä salamoivat harmista. "Sellaisia tunteita ja sellaisia ajatuksia, joita tässä on, saa lukea ainoastaan profeettain kirjoituksista, sillä sen on Herra Kristus itse opettanut meille… Voi, onnellinen se, joka saa istua hänen jalkojensa juuressa ja kuunnella hänen puhettaan kuten toinen Maria, tai saa palvella häntä kuin Martta…"
Enefa vaikeni liikutettuna. Isoisä olisi varmaankin rykinyt hyvin arveluttavasti, jos olisi kuullut hänen innostumisensa; Mrakot muori katsoi häneen kauan tutkivasti, ja omituinen hymyily levisi hänen kasvoilleen. Lopulta hän sanoi paljoa ystävällisemmällä äänellä kuin tavallisesti:
"Jos sinä todellakin olet löytänyt jotain tuosta kirjasta, josta pidät, niin vie se kaikella muotoa kotiisi ja pidä se. Tiedän kyllä, ettet sinä ota kernaasti vastaan lahjoja, mutta tällä kerralla täytyy sinun tehdä poikkeus. Kirja ei ole maksanut minulle ainoatakaan kreutzeriä, ja suututpa sitten tai et, mutta minä en rupea ikipäivinäni lukemaan siitä ainoatakaan riviä. Minulle ei kelpaa mikään muu kuin rukouskirja."
"Pyhä neitsyt!" huudahti Enefa, painaen kirjaa rintaansa vastaan. "Voiko todellakin tahtoa erota tällaisesta aarteesta?"