"Sitä en tiedä, liekö se mikään aarre; sellaista minä en ymmärrä, mutta minä toivoisin, että Otik olisi sellainen, jollainen sinä luulet hänen olevan. Hän ei tunnu minusta aivan sellaiselta, jollaisen hurskas ja tunnollinen äiti toivoisi hänen olevan. Mutta me toivomme, että hyvä vaimo tulee ja ottaa hänet huostaansa ja tekee hänet sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla. On ihan häpeä, miten paljon rahoja hän tarvitsee Pragissa."
"No niin, mutta kyllähän hänellä onkin, mistä ottaa; minkä tähden hän säästelisi ja nutustaisi, kun on niin paljon, että sekä riittää että jää yli?" puolusti Enefa uutta maailmanpelastajaa. "Sitä paitsi olen minä varma siitä, ettei hän käytä rahoja itselleen; hän antaa kyllä köyhien saada niistä suuren osan."
"Voi sinua pikku lammasta", ja Mrakot muori pudisti päätään. "Minä en tahdo sanoa, ettei hänellä ole sydäntä köyhille; mutta kyllä hän herkuttelee suurimman osan toveriensa kanssa."
Enefa puuttui hänen puheeseensa melkeinpä kiivastuneena:
"Ja vaikka hän ei teekään täsmälleen sillä tavalla, kuin te, muori, tahdotte — mitä sitten? Sellaista ihmistä, kuin hän on, ei saa tuomita samalla tavalla kuin meitä muita. Me teemme kyllä oikein käännellessämme ja väännellessämme jokaikistä kreutzeriä, ennenkun annamme sen pois; mutta hän, hän jolla on koko maailma sydämmessään ja joka tuntee sille ja ajattelee sen hyväksi…"
Ja taas täytyi Enefan vaieta. Tällä kerralla hän itki sitä, ettei ainoastaan ukkovaarin, joka ei itse asiassa tuntenut tohtoria, vaan hänen oman äitinsäkin piti olla niin oikeudeton häntä kohtaan. Oi, hän tiesi kyllä, mistä syystä hän ikävöi tytön kyyneliä! Kuka mun voisikaan ymmärtää ja pitää häntä arvossa kuin tyttö, jolle tämän maailman turhuus oli ollut tähän saakka ainoastaan tyhjää ääntä!
Mrakot muori tiesi tuskin mitä ajatella sellaisesta mielenliikutuksesta.
"Kas niin, kas niin… rauhoitu kaikella muotoa! En tiedä nähneeni sinua noin kummallisena ainoatakaan kertaa siitä saakka, kun tulimme tutuiksi", sanoi hän puoleksi toruen. "Jos ei tämä aine miellytä sinua, niin puhutaan jostain toisesta. Sitä paitsi on kahvikin valmista, tunnen hajun tänne saakka. Ja nyt huutaa Anka meitä! Mennään alas ja ole järkevä. Mutta sano minulle ensin, mikä sinua oikeastaan on?"
"Ah, ei mikään… ei kerrassaan mikään… mutta sitä, mitä minä olen saanut oppia tänään… ja mitä minä olen kokenut… sitä minä en unohda vaikka eläisin… sata vuotta."
"Hyvä, hyvä, mutta tule nyt heti mukanani alas; olethan aivan kalpea, ja kätesi vapisevat. Tarvitset kyllä kupin kahvia — ja vieläpä lisätilkankin."