"Minä tulen, mutta jättäkää minut ensin, vähäksi aikaa yksikseni, jotta saan vähän tointua… Menkää edellä… elkää olko levoton… minä tulen heti teidän jälessänne… ja oven sulen kunnollisesti."
Mrakot muori totteli nuorta ystäväänsä ja meni edellä; Enefa tuli verkalleen jälessä, luotuaan ensin huoneeseen lämpimän, pitkän katseen. Hän heitti hartaat jäähyväiset sille pyhälle paikalle, johon oli tuleva asumaan yksi ihmiskunnan sankaria.
Kun Enefa tuli kotiin aarteineen ja ukkovaari sai nähdä sen, kysyi hän heti, mikä kirja se oli.
Enefa oli odottanut kysymystä, ja hän istuutui ukon viereen ja alkoi lukea väräjävällä äänellä Otikin "oikeutta ikävöivää".
Isoisä ryki.
"Ne ovat kyllä kauniita sanoja", tuumi hän, "mutta oletko varma, että hän tekee yhtä kauniisti? Paperi on kärsivällistä, se antaa kirjoittaa itseensä, mitä vaan tahtoo, mutta ei siltä ole sanottu, että kaikki, mitä siihen kirjoitetaan, on totta."
Enefa paiskasi kiireesti kirjan kiinni ja teki itselleen pyhän lupauksen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän oli puhunut tohtorista ukko vaarille.
Isoisä ei ollutkaan niin oikeudentuntonen kuin Enefa aina oli luullut hänen olevan; syyttömästi, siksi vaan että hänen juolahti mieleensä, näytti ukko alkaneen tuntea vastenmielisyyttä tohtori Mrakotia kohtaan.
* * * * *
Podhaiskyn puutarha oli taas kukalla, ja sen viheriällä nurmikolla,
puhkeavain omenapuiden alla, käyskentelivät kevään ensi kottaraiset.
Ja miten ne lintuset raksattivat ilosta kun saivat taas olla
Jeshtshedissä!