Mrakot muorinkin luona oli ilo ja riemu, sillä sinnekin oli lentänyt muuttolintu; eikä se ollut pienempi kuin itse talon oma poika.
Otik tohtori käveli ja katseli ympärilleen puoleksi unohtuneessa vanhassa kodissa yhtä iloisena ja uteliaana kuin kottaraiset. Hän oli tullut varhain muutamana sunnuntaiaamuna, monta päivää ennen määrättyä aikaa. Onneksi oli kuitenkin kaikki valmiina hänen tullessaan; ainoa, mikä puuttui oli lämmin kakku aamiaiseksi, mutta se sai tulla sen sijaan päivälliseksi, koetti Mrakot muori lohduttaa itseään — vaikka ei se onnistunut oikein!
Nuori tohtori tervehti jokaista esinettä kuin vanhaa tuttua ikään; kaikki tuntui hänestä niin omituiselta ja harvinaiselta, mutta samalla kuitenkin niin rakkaalta ja tutulta. Hän ei ollut koko lukuaikanaan ollut täällä kertaakaan eikä ylipäänsä ollenkaan maalla; hänen setänsä ja hän olivat matkoillaan käyneet ainoastaan suurissa kaupungeissa. Siitä syystä tekikin kaikki häneen sitä suuremman vaikutuksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän nyt vasta olisi saanut nähdä todellisuuden siitä, mikä tähän asti oli näyttäinnyt ikäänkuin lapsuuden unelma. — Hän kapusi tikapuita myöten uunille ja hyppäsi alas uunin nurkkaan, aivan samoin kuin hän oli tehnyt nuorena poikana ollessa, kun äiti oli ajanut häntä sieltä luudalla; hän peilailihe suuressa kuparikattilassa, joka seisoi liedellä, ja juoksi tupaan katsomaan, oliko kaunis arkku, jossa äiti oli tuonut myötäjäisensä, vielä jälellä. Oli, aivan oikein, ja äidin nimi ja naimavuosiluku loistivat vielä yhtä kirkkaasti maalattujen lintujen ja kukkien välistä. Se arkku oli ollut Otikin ensimäinen lukupöytä, jonka ääressä hän oli opetellut aakkoset.
Sen jälkeen hän veti kellon, jotta kukko tulisi esille; tarkasteli kaikki seinät nähdäkseen, oliko vielä merkkejä puukosta, jonka hän oli saanut markkinalahjaksi äidiltä; hätisti pois hautovan kanan ja kananpojat ja porsastallukan tuvasta, mutta otti pienen vuonan syliinsä ja kuletteli ja hyssytteli sitä kuin ihmislasta. Sanalla sanoen, hän ilveili yhtä paljon kuin Jenik Podhaisky tai mikä muu poikanulikka tahansa. Ei kukaan ihminen olisi luullut hänen olevan tohtorin Pragista, kaikista vähin Anka. Tämä seisoi keittiön ovella ja tuijotti häneen suu selällään, aivan kuin kivettyneenä, ja ensi kerran hänen elämässään tapahtui niin, että hän oli eri mieltä kuin emäntänsä.
Mrakot muori seurasi poikansa vehkeitä salaisesti tyytyväisenä ja ajatteli mielessään: "Enkö minä sanonut ukkovaarille, ettei hänessä ole mitään tyhmää ylpeyttä, vaikka hän ei olekaan kaikessa sellainen kuin hän olisi ollut, jos hänen äitinsä olisi saanut kasvattaa häntä."
Lopulta hänen kuitenkin täytyi muistuttaa poikaa, että tämä menisi katsomaan huonettakin, jonka hän oli laittanut hänelle järjestykseen. Tohtori läksi sinne ja osotti velvollista ihailua ja kiitollisuutta jokaisesta erityisestä asiasta, mutta ei pysynyt kauan ylhäällä. Hänen mielestään siellä oli vähän synkkää ja yksinäistä; alhaalla tuvassahan hänellä oli sitä vastoin vanha äitinsä, jota hän oli tullut tervehtimään, ja heillä oli niin hauskaa yhdessä! Ja äidin täytyi taas laskea alas pahankurinen poikansa, joka tietysti heti paikalla oli valmis alottamaan uudelleen vallattomuutensa.
Nyt hän avasi kaikki ikkunat selälleen; hän ei voinut koskaan saada kyllikseen raitista ilmaa eikä voinut katsoa kyllikseen vuoria, jotka loistivat kuin hopea ja kulta aamuauringon paisteessa. Jeshtshedin puoleisen ikkunan ääreen hän pysähtyi kauimmaksi aikaa. Hyvästikin kymmenen kertaa sai äiti huutaa häntä, ennenkun hän vihdoinkin asettui aamiaispöytään. Siinä ei tosin ollut mitään lämmintä kakkua, mutta sen sijaan paljon muita hyviä herkkuja, ettei ollut sijaa hitusellekaan enää, vaikka pöytä oli sekä pitkä että leveä ja otti tuvan koko nurkan alan.
"Mikä tuo pieni mökki on, joka on tuolla metsän rajalla aivan Jeshtshedin — vierellä?" kysyi Otik, joka katsoi kääntymättä ulos ikkunasta. "Se on vasta suloinen! Se on samannäköinen kuin mökit vanhoissa, hyvissä saduissa; oikeinpa tulee hyvälle tuulelle sitä katsellessa."
"Etkö tunne sitä enää? Siellähän se on se Bethlehem, jota sinä vielä tänäänkin muistelet sellaisella ihastuksella."
"Arvasinhan, että se kätkee jotain ihmeellistä, jonka vertaista ei ainoallakaan muulla mökillä ole! Enpä totta totisesti ole nähnyt Sveitsissäkään kauniimpaa!… Jos vaan olisin tiennyt, että tulisin pitämään niin paljon vuoristanne täällä ylhäällä nurkassa, olisin varmastikin edes jonkun kerran koettanut pujahtaa tänne, välittämättä sedästä. Hän arvasi kyllä, hän, mitkä seuraukset täällä käynnillä olisi ollut, koska hän tässä ainoassa kohdassa piti minua niin lujasti ohjaksissa. Minun täytyi luvata hänelle, etten tulisi tänne ennenkun olin tullut vihityksi — tullut tohtoriksi. Hän pelkäsi, etten enää tulisikaan takaisin, siitä olen nyt varma."