"Olisi tietysti ollut suuri onnettomuus, jos sinä olisit tullut tänne ja jäänyt tänne, vai mitä?" ehätti Mrakot muori katkerasti, ja hänen tähän saakka iloiset kasvonsa muuttuivat synkäksi.
"Ei se olisi ollut mikään onnettomuus, mutta vahinko", vastasi Otik, ja hänen alahuulensa muodostui ynseälle mutkalle. "Pragissa minusta tuli jotain, täällä minusta ei olisi voinut tulla mitään."
Toisessa tilaisuudessa ei äiti olisi antanut tämän selityksen mennä ilman vastausta korviensa ohi. Heillä ei ollut ensi kertaa tällaista keskustelua, joka päättyi tavallisesti harmittavaan kiistaan, sillä molemmat pitivät itsepäisesti kiinni sanastaan. Mutta tänään hän käänsi vaan kärsimättömästi päätään ikäänkuin katsoakseen, mitä pihalla tapahtui. Poika sai pitää viimeisen sanan.
"Miten se kuitenkin näyttää komealta ja turvalliselta tuo vanha Jeshtshed harmaine päälakineen ja kultasine pilvineen", alkoi Otik uudelleen ihailevalla äänellä, nolona äidin äänettömyydestä. "Kyllä kai minä kuitenkin muistin sitä vähän, kun panin sen nimen kilveksi uudelle maailmanparannusrunolle, jonka kirjoitin aikaisimmassa, viattomassa nuoruudessani."
Viimeisen hän sanoi enemmän itselleen, ja äiti ymmärsi hänen sanoistaan ainoastaan sen, että hän ylisti Jeshtshediä ja oli muistellut sitä Pragissa.
"Niin, se on tosi", vastasi muori, "Jeshtshedin sen näkee sekä läheltä että kaukaa, ja meillä täällä on sekä silmät että ajatukset aina siellä. Se lähettää meille sateet, usvat ja, rajuilmat, aivan kuin meri olisi sen sisässä. Jumala tietää, mistä se vuori saa kaiken vetensä! Anka ja minä puhumme väliin siitä, ja meistä se on ihan ihmeellistä. Ensin alkaa sitä tippua hiljalleen, sitten, vähän ajan päästä ei näe mitään usvalta, ja sitten ei kestä tuntiakaan, ennenkun vesi alkaa juosta siitä virtanaan, ihan kuin joku seisoisi ja kaataisi suurista korvoista sieltä ylhäältä."
Otik hymähti äidilleen, joka näytti luulevan Jeshtshediä jonkinlaiseksi vesisäiliöksi ja että sen sisässä kätkeytyi meri. Muori ei sitä kuitenkaan huomannut, sillä hänen katseensa oli kiintynyt Otikin matkalaukkuihin, jotka vielä olivat purkamatta keskellä tuvan lattiaa.
"Missä sinulla on avain tavaroihisi?" kysyi hän. "Syö sinä rauhassa ja anna ne minulle, niin minä puran ne kaikki tyyni sinulle; ei ole hyvä vaatteille, että ne ovat niin kauan pakattuina. — Oh Herra Jumala, poika, miten paljon sinulla on vaatteita! Milloin sinä ennätät kuluttaa nuo kaikki? Nämähän kestävät koko sinun elämäsi ajan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi takkia. Ja liivejä minä en osaakaan laskea, ja sitten vielä kaksi kappaletta päällystakkeja! Laupias taivas, sellaista jumalatonta ylellisyyttä! Jos minä olisin sinun sijassasi, niin minä häpeäisin noin paljoja vaatteita."
"Mutta äiti", puhkesi Otik harmistuneena sanomaan, "alotatteko te nyt taas! Toivoin teidän käyttäytyvän täällä järkevämmin kuin Pragissa käydessänne. Miten te voitte vaatia, että minä käyttäisin vaatteitani siksi kuin ne menevät hajalleen! Onhan nuori lukumies Pragissa kuitenkin jotain toista kuin lehmäukko täällä vuoristossa, joka hautauttaa itsensä sulhastakissa, ellei hänellä ole poikaa, joka saa sen periä. Ja nyt minä sanon teille erään asian, joka on viimeinen ja ensimäkien: te olette aina ollut ja olette vieläkin sekä oikeudeton että kohtuuton minun suhteeni; minä olen kuitenkin ollut parempi kuin useimmat muut, eikä usea minun tovereistani ole ottanut tohtorintutkintoa 25 vuoden ijässä. Olenko minä koskaan saattanut teille mitään huolia? Oletteko te esimerkiksi koskaan tarvinnut maksaa minun velkojani, jota niin monet äidit saavat tehdä?"
"Se vielä puuttuisi, että tekisit velkojakin, kun sinulla on vuodessa enemmän kuin mitä koko meidän kylä kuluttaa."