"Siinä sitä nyt ollaan!" mutisi Otik. "Ja tämä tulee tietysti olemaan jokapäiväistä leipää. Jos ottaa kaikki leikilliseltä puolelta, niin se ei ole hyvä, ja jos sanoo mitä todella tarkoittaa ja mikä on puhdas totuus, niin se on tuhat kertaa pahempi. Kaikki naiset tahtovat, että heille valehdeltaisiin."

Tohtori meni peilin luo ja järjesteli pukuaan ja hiuksiaan niin huolellisesti, kuin olisi ollut menossa vasta kertomilleen kävelyille pääkaupungissa. Hänen kasvonsa ilmaisivat tätä tehdessä hänellä olevan itsestään aivan toisen käsityksen kuin äidillä.

"Ja sitten hän uskaltaa moittia minua, etten koskaan tullut häntä tervehtimään", murahti hän hampaittensa lomasta, "ja itki ja itkee yhä vielä minun välinpitämättömyyttäni! Mutta kyllä minä tiesin, mikä minua täällä odotti, ja olenpa iloinen, että minulla oli setä, jota sain syyttää. En ole ollut täällä vielä tuntiakaan, ja taivas, miten hän jo on lasketellut minulle! En todellakaan ihmettele, ettei isä koskaan rakastanut häntä niin kuin hänen monet hyvät ominaisuutensa kieltämättä kuitenkin olisivat ansainneet. Sellainen ahdasmielisten ennakkoluulojen näytetilkku — hyi!"

Ja tohtori otti hattunsa ja keppinsä ja läksi ulos tullakseen taas hyvälle tuulelle. Hän ei kaualle aikaa ollut tuntenut itseään niin kiukustuneeksi ja loukatuksi; ajatellessaan äidin vääryyttä nousi hänen mielensä ihan raivoon. Hänellä ei ollutkaan mitään syytä osottaa kunnioitusta vanhan eukon piintyneelle käsitykselle tai väärinkäsitykselle asioista ja oloista; hän oli nuori, terve, kaunis, rikas ja lahjakas, oikea onnen ja luonnon suosikki. Ei ainoastaan tytöt, jota hän oli syyllä sanonut, vaan myöskin kaikki muut koettivat voittaa hänen suosiotaan ja kunnioittivat häntä. Miten hän siis olisi voinut muuta kuin suuttua äitiin, joka yksinään moitti ja arvosteli, silloin kun muut vaan ihailivat ja kiittivät? Eikö aivan yksinkertaisesti olisi ollut hänen velvollisuutensa pitää poikaansa täydellisyytenä, kun kaikki muut selittivät hänet rakastettavimmaksi ja lahjakkaimmaksi ihmiseksi, mitä maa on koskaan kantanut?

Mutta Otik ei voinut koskaan olla kauan alakuloinen ja suutuksissaan; jokainen piirre hänen terveissä, nuorekkaissa kasvoissaan oli sitä vastaan. Tultuaan ulos raittiiseen ilmaan kohautti hän vielä kerran hartioitaan äidin vanhanaikaisuudelle ja karkoitti sitten koko asian mielestään. Siten hän oli tähän asti aina tehnyt kaikille epämiellyttäville, vakaville ajatuksille; kauan ne eivät koskaan saaneet kiusata häntä. Sillä ei hän ollut maailmassa sitä varten, että riiputtaisi päätään, vaan nauttiakseen elämästä, nuoruudesta ja rikkaudesta, ja sen hän oli sanonut äidilleen; pääasiallisesti hän huvitteli itseään; siihen antoi hänen hyvä päänsä tilaisuutta, eikä lukujen silti tarvinnut käydä hullusti. Ja minkä tähden sallima olisi lahjoittanut hänelle niin monta hyvää lahjaa, ja minkä tähden veri virtaisi niin nopeasti hänen suonissaan, ellei nauti! — olisi ollut tarkoituksena? Muiden hän antoi olla viisaita ja miettiä ajatuksia niin pitkiä kuin Saharan aavikko ja yhtä hedelmättömiä kuin se; itse hän oli viisas omalla tavallaan ja tähän saakka se tapa oli ollut mainio. Kerran maailmassa oli tietysti hänelläkin ollut hulluuden aika ja hänkin oli hautonut mielettömiä haaveita ja vaivannut aivojaan muiden parantamispuuhilla — itsensä hän oli kuitenkin aina onneksi kernaasti jättänyt rauhaan. Mutta nyt hän oli täydellisesti parantunut sellaisista houreista, ainakin hän toivoi sitä. Ei mitään pyrintöjä enää, kuului ohjelma! Päämäärä — tohtorinarvo — oli saavutettu, elatustaan hänen ei tarvinnut hankkia, mikään muu kunnianhimo ei häntä Jumalan kiitos vaivannut. Nyt oli vaan tehtävä hauska pyöräys elämän kaikkien nautintojen kanssa. Nauttia siellä Pragissa viinirypäleen mehusta ja lemmen yllytyksestä ja jännityksestä, ystävien ihailusta ja naisten suitsu-uhreista — mutta luonnollisesti ei koskaan raa'alla, kohtuuttomalla tavalla — ja nauttia täälläkin pari viikkoa ilman puhtaudesta ja vuorten mahtavuudesta, kukkulain runollisuudesta ja laihon aaltoilemisesta, talonpoikaistyttöjen epäilemättä hyvin karkeasta kauneudesta ja lapsuuden muistojen unentapaisesta lennosta yli vuorten ja kukkulain ja aavikkojen…

Ja tohtori katseli tyytyväisenä ympärilleen — hymyillen heränneille runollisille haaveilleen — kulkiessaan notkuvin liikkein ketojen poikki. Joka askeleelta juohtuivat nämä lapsuuden muistot yhä selvemmin hänen mieleensä — toiset liikuttavia ja vakavia, toiset hauskoja ja hullunkurisia. Että kaupungin elämän hyörinä ja hälinä kuitenkin oli voinut niin täydellisesti ja moneksi vuodeksi karkoittaa lapsuuden herttaiset muistot hänen mielestään!

Hän tunsi kukkulan, jolla hänen oli ollut talvisin tapana laskea mäkeä muiden poikain kanssa, lammen, jonka jäällä hän oli luistellut ja saanut niin monta kuperkeikkaa, niityn, jossa he olivat leikkineet haukkaa ja kyyhkystä, haan, joka oli täyttänyt heidän tarpeensa piiskojen, keppien ja vihellyspillien suhteen, ja sitten kauimpana, mustan kallion juurella mäntyjen siimeksessä ristin, jonka luo hän ja äiti olivat menneet rukoilemaan sinä iltana, jolloin isä teki kuolemaa. Hän oli silloin aivan pieni, mutta hän muisti kuitenkin niin selvään, miten hän tuona pimeänä, pitkänä iltahetkenä oli maannut puristettuna äidin rinnalle ristin edessä ja tuntenut hänen kyyneleensä putoavan päänsä päälle. Hän oli tuntenut, että jotain kauheaa oli tapahtumassa eikä ollut liikahtanut paikaltaan, oli vaan painautunut yhä likemmäksi äidin huohottavaa rintaa. Hänen silmänsä kostuivat näitä muistellessa. "Isä raukka", ajatteli hän, "kenties sinä olisit iloinnut pojastasi, jos olisit saanut elää tänä päivänä!"

Mutta silmänräpäystä myöhemmin oli hän taas iloinen ja reipas. Kylä sekä kototalo, maat levisivät hänen katseensa eteen vuoren varjossa. Jokaista taloa ympäröi puutarha, jonka puiden oksat notkuivat kukkien painosta. Pelloilla ja niityillä vallitsi syvin sunnuntaihiljaisuus eikä näkynyt ainoatakaan ihmistä. Mutta sitä äänekkäämpää oli tien viereisissä pensaissa. Jokaiselta oksalta kuului lintujen ääntä — laulua ja viserrystä, vihellystä ja houkutusta. Puron varrella juosta keikuttelivat västäräkit, auran vaoissa istui rääkittäviä kottaraisparvia, ilmassa leijaili laumoittain leivoja, pääskyset kiertelivät rakennuksia, kyyhkyset kujertelivat katoilla, viljakortten välistä pistivät ruisrääkät esille terhakoita päitään ja jänikset pitkiä, kuuntelevia korviaan. Ellei savupiipuista olisi noussut hieno, kiemuroiva savu, ja elleivät kirkonkellot olisi soineet Svietlassa, olisi tohtori voinut luulla, ettei lähiseuduilla asunut muita kuin nämä siivekkäät, nopsajalkaiset joukot, jotka parveilivat hänen ympärillään.

"Minäpä menen Svietlan kirkkoon!" päätti hän yht'äkkiä, kuunneltuaan hetkisen kelloin soittoa, joka kaikui puhtaan ilman läpi. Ne olivat hänelle tuttuja ääniä, nämä säveleet — hän oli aina ennen kotoa lähtöään toimittanut kuoripojan virkaa Svietlassa. Niin hiljaa kuin hän ei ollut kukaan muu tovereista voinut liikkua alttarin ympärillä, ei kukaan ollut lukenut tunnustusta niin sujuvasti ja hyvästi kuin hän, ei kukaan ollut ymmärtänyt heiluttaa suitsuastiaa niin tasaisesti, eikä kukaan ollut osannut kohottaa messukirjaa ilmaan sellaisella arvokkaisuudella. Hän ei ollut kertaakaan pudottanut sitä lattialle tai tehnyt mitään muita tyhmyyksiä eikä häntä oltu sitten koskaan kutsuttu sakastiin kärsimään sellaista ankaraa tutkintoa ja tuomiota, joka rikokselliselle tavallisesti maksoi niin paljon kyyneleitä.

"Niin, minä menen kirkkoon", ajatteli tohtori; "jos en voi katsella tyttöjä Pragin Prsjikopilla tänään, niin katson edes talonpoikaishempukoita Jeshtshedin liejuisilla maanteillä. Sanonko terveisiä sinulta, rakas äiti?"