Ja naureskellen hän poikkesi polulle, jonka muisteli olevan suorimman ja parhaan tien Svietlaan.
Tämä tie kiersi ensin erään mäen ympäri, jota reunusti viidakko, ja sitten vielä toisen ympäri, ja yht'äkkiä seisoi Otik aukealla paikalla, josta hän näki koko Svietlan. Mutta — voi suurta surkeutta! — kirkon ja hänen välillään levisi suuri, leveä suo, jota niityt ja pellot ympäröivät, kirkonkellot soivat yhä kovemmin ja, kuten hänestä kuului, hiukan ilkkuvalla äänellä — aivan kuin ne olisivat arvanneet, ettei pääkaupunkilainen kiillotetuissa kengissä uskaltanut lähteä vähäisen suon yli, vaikka sinne oli asetettu monta suurta kiveä ylimenon helpottamiseksi. Ja kirkonkellot arvasivat oikein, ja kun ne huomasivat sen, alkoivat ne ihan räkyttää nauramisesta: pium paum ha ha, pium paum ha ha! Otik kääntyi ympäri kantapäillään ja lohdutteli itseään, ettei häneltä varmaankaan jäänyt paljon näkemättä: muutamia teirentäpläisiä, huivipäisiä talonpoikaistyllyköitä, joilla oli virsikirjat punaisissa nyrkeissään. — — Ei, niin vähästä hän ei tahtonut joutua likoon!
Hän käänsi siis suolle ja ilkkuville kelloille selkänsä, ja muutteen vuoksi läksi kotimatkalle sen mäen yli, jonka rinnettä hän oli aikaisemmin kulkenut. Hän aikoi juuri painautua vesakkoon, joka ulettui kotitalolle asti, kun hän äkkiä säpsähtäen hiljensi askeleitaan. Metsän siimestä vastaan kuvastui vaalea, loistava olento — nuori talonpoikaistyttö, joka piteli kädessään paksua, vanhaa, varmaankin isoäidiltä perittyä virsikirjaa. Hän oli puettu ruskeaan röijyyn ja päässä oli hänellä punanen pumpuliliina. Mutta minkälaiset kasvonpiirteet pistivät esiin tästä karkeasta verhotuksesta! Suorastansa täydellinen vastakohta tohtorin hetkeä aikaisemmin ajattelemalle nuorten kotiseuransa naisten perikuvalle! Hän näki hienot, kalpeat ja soikeat kasvot, joiden hipiä oli kuin samettia, suoran, hyvin muodostuneen nenän, huulet kuin ruusunen ja silmäparin, joiden katse oli, ellei kuin kokonainen kirja, niin kuitenkin kuin hurmaavin ja herttaisin runo.
Tohtori repäsi silmänsä auki. Sellaisia kasvoja, sellaista katsetta, sellaista ryhtiä ei hän ollut koskaan, ei koskaan ennen nähnyt. Se mahtoi olla joku valepukuun puettu satuprinsessa! Ei kellään muulla kuin sadun ylpeillä neitosilla voinut olla niin ruhtinaallista vartaloa, niin hienoja liikkeitä ja niin keveää, liitelevää käyntiä!
Tyttö myös säpsähti nähtävästi hänen katsettaan. Nähtyään Otikin hiljentävän askeleitaan, näytti hän luulevan, että tämä aikoi poiketa kapealle polulle, ja väistyi kainosti sivulle, jotta Otik olisi voinut esteettä kulkea ohi. Samassa hän nosti tähän nöyrän ja kunnioittavan katseen ja painaen käden sydämmelleen kumarsi niin syvään, kuin olisi aikonut langeta polvilleen Otikin eteen kukkien joukkoon. Joita puhkeili hänen jalkojensa juuressa. Otikin käsi lensi nuolen nopeudella hattuun, ja hän aikoi kiittää tyttöä siitä, että tämä oli väistynyt sivulle hänen tieltään — tämä olisi ollutkin hänen velvollisuutensa — mutta hän hapuili turhaan sanoja; selittämätön kuume oli vallannut hänet. Jos tyttö näytti hänestä valepukuun pukeutuneelta prinsessalta, voi hän itse yhtä hyvällä syyllä näyttää tytöstä prinssiksi pukeutuneelta talonpojalta; niin tyhmästi ja moukkamaisesti kuin hän oli tervehtinyt tyttöä, ei hän varmasti ollut koskaan ennen tervehtinyt ketään muuta.
Yhä vielä yhtä pyörällä astui hän muutaman askeleen eteenpäin; sitten hän kääntyi puoleksi vasten tahtoaan katsomaan, oliko ilmestys todellakin lihaa ja verta eikä ainoastaan kaunis näköhäiriö. Niin, siinä seisoi vielä tyttö polun vierellä ja seurasi häntä samalla nöyrällä ja hehkuvalla katseella, samalla salaperäisellä ja onnellisella hymyilyllä, jolla hän oli äskenkin katsonut häneen.
"Mikä jumalatar tuo mahtoi olla talonpoikaisvaatteissa?" puhkesi Otik sanomaan, tultuaan taas tajuihinsa, joka ei tapahtunut, ennenkun hän seisoi kotinsa pihalla. Hän oli tullut sinne, hän ei tiennyt oikein millä tavalla, hän oli vielä aivan tiedottomana tuosta odottamattomasta, harvinaisesta tapaamisesta. "Mitä ovat kaikki tähän asti näkemäni kaunottaret hänen rinnallaan? Kuka ainoakaan heistä on niin pyhästi tenhoava, niin tietämättänsä ylevä, niin nöyrän ylpeä? Oi Jeshtshed, sinä kunnia-arvonen vanhus, ainoasta kukasta, joka on puhjennut kallioisi juurella, ansaitsee sinun, nimesi kaikua koko maapallon yli! Mutta mikä oli syynä siihen, että hän tervehti minua noin — en tiedä miten sanoisin? Minähän olin hänelle aivan vieras. — — Ei, ei, tuohon ei ollut syynä minun tavallinen onneni naisten joukossa; hänen silmänsä ja hymyilynsä sisälsivät jotain enemmän kuin tavallista naisten ihailua — jotain pyhempää. Hullunkurinen sana käyttää, kun on kysymys naisista! Hän ei tervehtinyt minua siliä tavoin kuin tyttö tervehtii nuorta, tuntematonta, kaunista herraa, jonka hän huomaa kuuluvan ylhäisempiin piireihin — ei, näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun olevan jonkun suuren, mainehikkaan miehen. Kenties hän luuli minua satuprinssiksi, samoin kuin minä luulin häntä satuprinsessaksi!"
Se oli tietysti Enefa, jonka tohtori oli sattumalta tavannut kirkkoon menossa. Enefa oli heti tuntenut hänet valokuvan yhdennäköisyydestä ja oli tervehtinyt häntä sydän täynnä iloa. Miten kohtalo oli hänelle suosiollinen! Tekemättä itse mitään, ainoastaan pelkästä sattumasta, oli hän tavannut hänet ja saanut katsoa uuden maailmanpelastajan silmiin. Yksinään, ilman seuraa, kuleskeli hän metsissä ja pelloilla, ja Enefa parka vertasi häntä kokemattomassa, innokkaassa sydämmessään pyhään Johannes kastajaan, kun tämä vaelsi korvessa, valmistaen itseään korkeaan tehtäväänsä. Hän olisi tahtonut tietää, mitä suuria, yleviä ajatuksia risteili nuoren miehen päässä juuri sillä hetkellä, kun tämä oli katsonut häneen, ja heti hän oli valmis nuhtelemaan itseään siitä että tapasi tohtorin. Kenties hän oli häirinnyt häntä hänen tieteellisissä mietteissään tai hänen ylevissä kauniissa ajatuksissaan ihmiskunnan hyväksi! Hän seisoi kauan ja katsoi hänen jälkeensä, ja hänestä näytti siltä kuin olisi nähnyt kultasia säteitä ilmassa, siinä jossa Otik oli kulkenut — jälkiä hänen ajatuksistaan.
Tänä sunnuntaina ei Enefa avannut rukouskirjaansa kirkossa ainoatakaan kertaa, hän ei muistanut rukoilla elävien, ei kuolleitten, ystäväin ei vihamiesten puolesta — mutta hänen jokainen ajatuksensa oli rukous.
Päivällisillä loistivat Mrakot muorin kasvot taas kirkkaina ilosta; lämmin kakku, jolla hän oli aikonut viettää pojan kotiintuloa, oli onnistunut niin odottamattoman hyvin, että hän oli unohtanut tykkönään monet oikeutetut syynsä tyytymättömyyteen. Tohtori rupesi kertomaan, miten oli viettänyt aamupäivänsä. Hän kuvaili kävelyään Svietlaan päin, ja miten hän oli kääntynyt takaisin, tultuaan ilkeälle suolle. Aivan sivumennen mainitsi hän tavanneensa mäkeä noustessaan ruskeatakkisen, punahuivisen tytön, jolla oli kädessään iso, vanha virsikirja. Kukahan liekään ollut?