"Se oli tietysti koulumestari", vastasi äiti. Heti kun Otik oli alkanut kertoa tytöstä, oli muori tullut tarkkaavaiseksi, ja hänen silmiinsä oli levinnyt niin lempeä ja hyväntahtoinen hymyily, jollaista poika ei ollut koskaan nähnyt hänen ankaroilla kasvoillaan. "Minä tunnen hänet takista ja virsikirjasta. Kaikilla on täällä nykyään pienet virsikirjat; hän vaan käyttää sellaista vanhaa suurta, siitä syystä että heillä on ollut se ja että he ovat käyttäneet sitä suvussa, en tiedä miten kauan."
"Koulumestari?" toisti Otik yhtä välinpitämättömällä äänellä kuin aikaisemminkin. "Tarkoitatteko, että hän on naimisissa koulumestarin kanssa tai sen tytär?"
"En kumpaistakaan. Ihmiset vaan sanovat häntä siksi, koska hän käsittää kaikki paremmin kuin muut ja taitaa niin paljon ihmeellisiä asioita, jota he eivät osaa. Se on heidän kostonsa, ymmärrätkös. Hänen nimensä on Enefa Podhaisky ja on hän Betlehemin omistajan pojanpojan tytär."
"Hän asuu siis Jeshtshedin alapuolella olevassa kauniissa pikku tuvassa?" kysyi tohtori, vaikka hän oli jo ajatuksissaan päättänyt, ettei hän voinut asua muualla kuin siellä. Tuo vuorten välinen sopukka oli ainoa arvokas kehys hänen kauneudelleen.
"Niin, hän asuu siellä ukkovaarin ja nuoremman veljensä kanssa; hänellä ei ole ketään muita maailmassa kuin heidät; hän on orpo raukka. Hänen veljensä, joka on sukkela poika, käy täällä kartanolla joka päivä ja auttaa vähäsen, missä voi. Hän saa ottaa ja harjata sinun vaatteesi ja kenkäsi, sillä sen hän tekee paremmin kuin Anka. Tultuaan täysikasvuiseksi, olen luvannut hänelle, että hän saa tulla minulle rengiksi. Niin viisas ja ihmeellinen kuin sisar ei hän tietysti vielä ole eikä mahtane siksi tullakaan, mutta sitä ei voikaan kukaan ihminen vaatia. Enefalla on erilainen ymmärrys, ja sen hän on perinyt ukkovaarilta. Hän on jo aivan yhtä taitava ja tietävä kuin ukkokin."
"Mutta mitä hän sitten osaa, kun te puhutte siitä yhtenään?"
"Hän osaa paljon, se sinä tiedä! Hänen ompelemisestaan en tahdo puhua; sen taidonhan osaa niin moni muukin, vaikka löisin vetoa siitä, ettei Pragissa ole ainoatakaan ompelijatarta, joka vetäisi vertoja hänelle. Katso paitojasi, jotka sait, vähän paremmin kuin mitä teit aamulla. Hän on ommellut jok'ikisen…"
"Hänkö?" huudahti Otik, ylen ymmästyneenä hämmästyksestä.
Se jo oli tehnyt häneen epämiellyttävän vaikutuksen, että tämän jumalattaren veli harjaisi hänen vaatteitaan, ja nyt hän sai lisäksi tietää, että tämä jumalatar itse oli ommellut hänelle paitoja — ja tietysti maksua vastaan! 'Maailmanpelastaja' tunsi olevansa melkeinpä hiukan häpeissään, että oli pitänyt niin suurta lukua kyläompelijattaresta, kenkäinsä kiillottajan veljestä. Vastoin tapaansahan hän oli ajatellut häntä silloinkin, kun ei nähnyt häntä!
Kenties hän ei olisi enää kysynyt kyläompelijattaresta sen enempää, ellei äiti olisi pyytämättä jatkanut: