Otik tunsi melkein olevansa halukas antamaan anteeksi äidille tämän moittivaisuuden häntä itseään kohtaan, siitä syystä vaan että hän niin innokkaasti ylisteli koulumestaria. Hän tunsi harvinaista iloa siitä, että tämä ei ollut ainoastaan ahkera ja viisas tyttö, vaan myöskin ylpeä ja siveä kuin kukaan koko maailmassa. Ja kuitenkin oli hän itse samana aamuna selittänyt ettei sellaiset hyveet olleet minkäänarvoisia, — nuoruus ja kauneus oli kaikki, mitä tarvittiin! Mutta sellaisia me nyt kerran olemme, me ihmiset, toisena hetkenä me ajattelemme sitä, toisena jo päinvastoin. Se riippuu vain siitä miten läheinen asia meille itsellemme on.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin juoksi Anka läähättäen Jeshtshediin. Hänellä oli tärkeitä terveisiä Podhaiskylle emännältään, joka pyysi Enefaa tulemaan jos mahdollista heti paikalla kartanoon lukemaan Pragin tohtorille. Tohtori oli saanut matkalla tänne amputaudin, ja emäntä oli saattanut hänet ylös hänen huoneeseensa, ja siellä hän makasi sohvallaan, se raukka, ja näytti niin kurjalta, että Herra armahda!
* * * * *
Tohtori tahtoi hiukan huvitellaita kauniin tytön kustannuksella, joka oli saavuttanut suuren armon hänen silmissään; se olikin paras ajan kuluke täällä maahiljaisuudessa. Totta ei leikkiin voinut tulla luonnollisesti koskaan, kun oli kysymys ainoastaan köyhästä talonpoikaistyttösestä.
Ja kuitenkaan hän ei ollut ainoatakaan kertaa elämässään tuntenut olevansa niin omituisella mielellä, kuin niinä minuutteina, joina hän makasi sohvalla huoneessaan, odottaen koulumestarin tuloa. Ei edes silloinkaan kun hän oli ottanut vaikeimmat tutkintonsa tai kun hänet oli vihitty tohtoriksi tai silloin kun hän oli astunut tanssisaleihin ja sadat kauniit tytöt olivat antaneet hänelle salaisia silmäyksiään ja neuvoneet häntä toisilleen tanssiaisten sankariksi, — ei, ei ainoassakaan näistä tilaisuuksista hänen sydämmensä ollut sykkinyt kymmenettäkään osaa niin rajusti kuin nyt.
"Onpa soma nähdä, minkä näköinen hän on saadessaan nähdä, ettei se, jota hän edeltä puolisen tervehti niin kunnioittavasti, olekaan mikään satuprinssi, vaan tavallinen, vaivainen ihminen", ajatteli hän kuultuaan äkkiä etehisestä kiiruhtavia, keveitä askeleita ja lukon hiljaista kiertämistä.
Se oli todellakin koulumestari.
Enefa astui hiljaa huoneeseen kiinnittämättä katsettaan tohtoriin tai mihinkään muutun huoneessa olevaan. Hän jäi seisomaan kynnykselle kädet ristissä ja silmät alas luotuina, aivan kuin olisi tahtonut koota kaikki ajatuksensa ja suunnata ne yhteen ainoaan kohtaan. Ellei Otik olisi nähnyt hänen hymyilevän edeltä puolisen, olisi hän voinut vakuuttaa, etteivät nämä kasvot tienneet, mitä hymyily tarkoittikaan, niin vakavilta, jopa ankaroiltakin ne näyttivät. Mutta miten kauniit ne olivat nytkin — kalpeat, värähtämättömät ja niin miettiväiset ja jalot!
Näki, että hän oli lähtenyt kotoaan suurimmassa kiireessä, aivan sillään kuin oli ollut, sillä hänellä ei ollut päällystakkia eikä kaulaliinaa, vaan ainoastaan viheriäiset nyörättävät kansallisliivit eikä mitään päässä. Mustat palmikot olivat kierretyt päälaen ympäri ikäänkuin seppele, ja nähdessään tämän lisäkoristeen, jonka luonto oli lahjoittanut hänelle, muistui Otikin mieleen muinaisten slaavilaisten papittaret: pyhäin lehmusten lehdillä seppelöityinä paransivat nekin sairaita, toimittivat salaperäisiä, hurskaita manaamisiaan ja ennustivat tulevia aikoja. Siltä hekin olivat mahtaneet näyttää ja siten käyttäytyä.
Hiljaa ja harvoilla askelilla lähestyi Enefa sohvaa, jolla tohtori makasi niin äänetönnä ja liikkumattomana, aivan kuin olisi muuttunut marmorikuvaksi. Tohtori ei tohtinut keskeyttää hiljaisuutta tervehdyksellä eikä kiittämällä Enefaa tulosta, sillä äiti, joka hänkin seisoi äänettömänä hänen vierellään, pani sormen suulleen hiljaisuuden merkiksi. Äsken oli Enefa hiljaa ja salaperäisesti asettanut vesimaljan sohvan viereiselle tuolille ja maljan vasemmalle puolelle kourallisen kauran jyviä. Hän oli kylliksi vanha ja viisas tietääkseen, mitä lukeva tarvitsee ja miten sairasta kohtaan on käyttäydyttävä — että on tarpeetonta jopa vahingollistakin tervehtiä häntä ja puhua hänelle ja ettei millään muotoa saa pyytää vastatervehdystä tai vastausta.