Kaikki tämä oli tykkönään toisenlaista, kuin mitä Otik oli odottanut; hän oli luullut rupeavansa nauramaan aivan peittelemättä lukemisen kestäessä, ja saavansa mielensä mukaan laskea leikkiä kauniin alilääkärin kanssa, joka oli antanut hänelle niin paljon merkitsevän katseen aamulla. Mutta — kuka olisi uskonut! — nyt hän oli itse yhtä äänetön ja vakava kuin molemmat naiset.
Kun Enefa lopulta pysähtyi sohvan viereen, vallitsi huoneessa sellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsenkin surinan. Tehtyään ristinmerkin omaansa sekä sairaan otsaan työnsi hän keveästi sairaan pään lähemmäksi maljaa; tohtori makasi yhä yhtä äänetönnä ja hiljaa. Mitähän ne olisivatkaan sanoneet Pragissa, jos olisivat nähneet hänet? Mutta hän välitti viis koko Pragista tällä hetkellä; Enefan keveän kosketuksen jälkeen pyöri kaikki ihan sekaisin hänen päässään.
Sillä aikaa oli Enefa kerännyt huolellisesti kaikki kauran jyvät käteensä ja antoi nyt toisen niistä toisensa jälkeen solahtaa sairaan otsaa myöten alas veteen. Tätä tehdessään hän kertoi kolmesti peräkkäin äänellä, joka oli niin sointuva ja juhlallinen, että se tunkeutui tohtorin sydämmeen yhtä syvälle kuin aikaisemmin katse:
"Minä manaan teidät, kaikki lentävät ja suhahtavat nuolet! Jos tulette ihmisistä, niin palatkaa jouseen, jos tulette ilmasta, niin menkää metsään, jos tulette paholaisista, niin kadotkaa tuleen, jos tulette vedestä, niin hukkukaa mereen! Siellä pistäkää, repikää, raastakaa, lävistäkää, mutta tämä pää jättäkää rauhaan kuoleman päivään saakka. Siihen auttakoon minua Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki."
Päätettyään siirsi hän varovasti sairaan pään tyynylle ja loi katseen maljaan.
"Katsokaa, muori!" lausui hän, ja hänen äänensä melkein vapisi ilosta, "kaikki kauran jyvät ovat jääneet veden pinnalle, ja se on hyvän merkki. Jos ne uppoaisivat, niin ei meillä olisi: paljoa toivoa pikaisesta paranemisesta, mutta näin ollen paranee herra tohtori kyllä pian taudistaan."
Ja punastuen kuin ruusu hän loi Otikiin aran katseen, ja hänen kasvoilleen levisi sama säteilevä, onnellinen ilme, joka niissä oli ollut aamulla mäelläkin. Otik tunsi äkkiä olevansa vakuutettu, ettei hän ollut lukenut hänelle ainoastaan huulilla, vaan myöskin sydämmellä.
Luonnollisesti hänen velvollisuutensa olisi ollut vastata jotain Enefan sanoihin, mutta niin mielellään kuin hän tahtoikin, oli hänen kuitenkin mahdotonta keksiä mitään. Niin kömpelö ja saamaton kuin Enefan läheisyydessä, ei hän ollut tuntenut olleensa koko elämässään. Aamulla kun hän oli tavannut hänet, oli hän turhaan etsinyt sanoja, ja nyt oli melkein sama juttu. Pojan siinä maatessa ja miettiessä ja tuskaellessa, ennätti Mrakot muori kutsua Ankan, joka sai käskyn peittää maljan esiliinallaan ja mennä heti kaatamaan sen sisällön puroon, jotta amputauti lähtisi pois veden mukana.
"Jos olisin tiennyt, että se, jonka tapasin aamulla, oli 'tietäjä-ämmä'", änkytti vihdoin Otik, koettaen väkinäisesti tuntua leikilliseltä, "olisin toki paremmin väistynyt sinun tieltäsi." Sillä siitä oli jo pitkät ajat, jolloin tohtori oli haaveillut kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta; hänelle ei olisi koskaan juolahtanutkaan muuta mieleen kuin sinutella talonpoikaistyttöä. Eikä se ihmetyttänyt Enefaakaan; päinvastoin olisi se varmaankin tuntunut hänestä kummalliselta, jos tohtori olisi käyttänyt muuta puhuttelusanaa kuin sinä, mikä on tavallista maalla.
Hänen silmänsä salamoivat veitikkamaisesti, kun tohtori sanoi häntä "tietäjä-ämmäksi", ja hymyillen, niin että hänen valkeat hampaansa näkyivät, hän vastasi reippaasti: