"Ihminen auttaa voi
Ja kaatua kanssa noin.
Vaan itse kun kaatuvi
Jumal' avuks' saapuvi."
Mutta samassa hän vaikeni ja antoi Otikille nöyrän katseen.
"Elkää pahastuko, että minä vastasin teille tuolla tavalla — aivan kuin te olisitte ollut meikäläisiä. Minä aivan unohdin itseni, kun te katsoitte minuun niin ystävällisesti — minä en ollenkaan tiedä, mikä sopii, — minä en ole koskaan ennen puhunut kenenkään herrasmiehen kanssa."
Ja hän katsoi Otikiin aivan kuin anteeksi pyytäen.
"Sinulle niinä en ole enkä tahdo olla mikään herrasmies", vastasi
Otik vähemmän vaativalla äänellä kuin tavallisesti.
Enefa hymyili ja pudisti päätään.
"Ah ette, te ette tietysti tahdo olla herra kenenkään ylitse; sitä ei tahdo kukaan teikäläinen."
Ja tätä sanoessa saivat hänen silmänsä yhtä ihastuneen loiston, kuin niissä oli silloin, kun hän tervehti Otikia niin nöyrästi metsässä.
Otik ei läheskään ymmärtänyt, mitä Enefa oikeastaan tarkoitti ja mitä hän ajatteli sanoessaan "teikäläinen". Mutta mitä hän välitti mietiskellä sanojen tarkoitusta, kuin Enefan silmät puhuivat mitä kauneinta kieltä! Ainoa, mikä antoi hänelle päänvaivaa, oli, millä pelin hän saisi Enefan jäämään luokseen niin kauaksi kuin mahdollista; hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin olla olevinansa sairas ja tarvitsevinansa hänen apuaan.
"Minulla on kipeä paikka tässä kädessä", sanoi hän, ojentaen kätensä
Enefalle. "Tiedätkö apua sillekin?"