"Mitä ne sanoisivatkaan Pragissa, jos tietäisivät, miten minun laitani on?" kysyi hän vihdoin itseltään, itsekin ihmetellen. Mutta hän ei ennättänyt edes vastata, minkälainen tuomio langetettaisiin, sillä samassa hän oli tuntevinaan, miten kaksi lämmintä, pehmeää kättä laskettiin hänen otsalleen. Ja tämä tuntemus, tämä muisto oli niin vastustamattoman suloinen, että se karkoitti kaikki muut ajatukset.
Hän nousi vuoteeltaan jo päivän noustessa, heittäytyi nojaamaan avonaiseen ikkunaan ja katsoi vuoristoon, jossa pieni mökki sijaitsi tummien mäntyjen ja kuusten keskessä. Tuon matalan katon alla asui olento, joka olisi voinut koristaa kuninkaallista linnaa; siellä elettiin ihanaa, nuorta eloa, tuntemattomana ja erillään maailmasta — elettiin hiljaisuudessa ja yksinäisessä rauhassa ja tyytyväisyydessä. Ja hänestä tuntui siltä kuin ei Enefakaan olisi nukkunut, kuin ei Enefankaan sydän olisi suonut rauhaa nukkumiseen. Mitähän jos Enefakin istui avonaisessa ikkunassa, katse kalpenevaan taivaanrantaan käännettynä! Silloin hän tiesi varmasti, ketä Enefa ajatteli! Tätä ei sanonut hänelle hänen miehinen itserakkautensa, vaan joku jalompi ja luotettavampi ääni; eikä tämä tieto imarrellut hänen turhamaisuuttaan, se teki hänet vaan niin sanomattoman onnelliseksi!
Äiti nukkui hänen huoneensa alapuolella. Kuultuaan poikansa olevan liikkeellä niin aikaseen, piti hän varmana, että päänkivistys oli taas alkanut kiusata häntä. Hän nousi heti ylös ja läksi pojan luo kuulemaan, miten oli asian laita.
Hän näki Otikin makaavan avonaisessa ikkunassa, ja sen sijaan että olisi toivottanut pojalleen hyvää huomenta, otti hän hänet ankarasti kurittaakseen ja komensi hänet Enefan nimessä heti paikalla vuoteeseen. Otik ei saanut nousta ylös, ennenkun hänen tohtorinsa oli ollut häntä katsomassa ja itse antanut hänelle siihen luvan.
"Olen varma, ettei hän anna sinun nousta vuoteelta ollenkaan tänä päivänä", sanoi Mrakot muori, koetellen hänen käsiään ja otsaansa, "pääsi on kuin tulessa ja kädet ovat kuin jäätä; sinä näytät paljoa huonommalta kuin eilen, sinä olet niin kalpea ja näännyksissä ja vaihdat väriäsi joka hetki."
Eikä asian laita ollut ainoastaan se, että Mrakot muori tahtoi koettaa säikäyttää poikaansa, jotta tämä varoisi tulevaisuudessa enemmän terveyttään; valvomansa, levottoman yön jälkeen olivat Otikin kukoistavat kasvot todellakin muuttuneet kalpeammiksi, ja hänen päätään kivisti nyt täydellä todella.
Tohtori kuuli tyytyväisenä, että äiti yhä tahtoi välttämättä pitää häntä sairaana. Omasta puolestaan hänellä ei olisi ollut mitään vastaan olla sinä todellakin. Hän olisi mielellään maannut sairaana kauan, hirveän kauan, monta vuotta, jos vaan Enefa olisi hoitanut häntä ja pitänyt hänestä huolta. Sellaisen onnen tähden hän olisi ilolla kärsinyt suurimpia tuskia.
Ja hän kuunteli äitiään näennäisellä vastenmielisyydellä, mutta sydän sykki iloa, hän paneutui samoin kuin edellisenä iltana sohvalle ja odotti kärsivällisesti. Mitähän jos tämä olisi ollut paria päivää aikaisemmin! Silloin hän ei olisikaan tyytynyt yhtä mielellään loikomaan tuntikausia sohvalla, ilman ainoatakaan elävää sielua seurana! Hän olisi ainakin lähettänyt hakemaan jotain iloista toveria, joka olisi voinut huvittaa häntä kertomalla uutisia ja hauskoja kaskuja tutuista ja tuntemattomista.
Tänään sen sijaan hän olisi ajanut ovesta ulos jokaisen, joka olisi tullut häiritsemään häntä hänen yksinäisyydessään ja tahtonut huvittaa häntä tyhmillä kaskuilla; tämä päivä kuului ainoastaan hänelle ja Enefalle.
"Minä lähetin Jenikiä myöten Enefalle terveisiä, että sinä olet yhä vielä huono, niin ettei hän unohtaisi tulematta", sanoi äiti päivällistä syödessä.