"Isoisä vakuutti meille, että te varmaankin tekisitte meistä pilkkaa. Joko te alatte?" sanoi hän ja hänen katseensa tarkasteli huolestuneena tohtoria.
"Ei kukaan muu kuin kurja heittiö voisi tehdä sinusta pilkkaa!" huudahti Otik sellaisella äänen varmuudella, että isoisäkin olisi varmaankin luopunut epäluuloistaan.
"Se, joka nauraisi sinulle, ansaitsisi paremmin itse joutua naurun alaiseksi", sanoi Mrakot muori harmissaan.
"Enhän minä sitä koskaan uskonutkaan, sen voi muori vakuuttaa teille", puhdisteli Enefa itseään. "Minä sanoin heti isoisälle, että mistä syystä te tekisitte pilkkaa ihmisistä, joita te ette ollenkaan tunne ja jotka ajattelevat teistä pelkkää hyvää? Kenties sen tähden, että he ovat köyhiä ja vähäpätöisiä? Mutta sellainen te ette ole; te ette halveksi ketään köyhyyden ja vähäpätöisyyden takia, te kunnioitatte köyhiä ja rikkaita yhtä paljon, sillä te ette ole ainoastaan oppinut mies, jolla on kaikki maailman tiedot ja joka ymmärtää kaikki, vaan te rakastattekin ihmisiä ja hyveitä ja pidätte, oikeutta ja hyveitä suuremmassa arvossa kuin oppia!"
Ja Enefa tarkasteli tohtoria vielä kerran nöyrällä, hurmaantuneella katseella, hymyili vielä kerran yhtä salaperäisesti ja onnellisesti kuin aamulla, jolloin he olivat tavanneet toisensa; hän laski taas käden sydämmelleen ja taivutti yhtä kunnioittavasti päätään, vaikka hän nyt tiesikin, ettei hänen edessään ollut mikään satuprinssi, vaan ainoastaan mies raukka, jota vaivasi päänkivistys, horkka ja hellä paikka pikku sormen juuressa.
Ennenkun Otik ennätti vastata, oli hän kadonnut Mrakot muorin saattamana ovesta.
Otik oli yksinään…
* * * * *
Tohtori vietti omituisen illan ja vielä omituisemman yön. Hän ei saanut hetkeäkään nukutuksi, mutta sittenkään ei aika tuntunut ollenkaan pitkältä. Enefa ei väistynyt sekunniksikaan hänen ajatuksistaan, ja pitipä hän silmiään kiinni tai ei, näki hän hänet aina yhtä selvästi edessään. Väliin hän näki Enefan, kun tämä tuli häntä vastaan lehdosta, väliin kun Enefa kumartui hänen ylitseen ja luki pois amputautia. Hän tunsi Enefan katseen hyväilevän kasvojaan, hän rakastui Enefan hymyilyyn, hän kertoi Enefan sanoja, muisteli kuluneen päivän tapahtumat edes sataan kertaan ja pienimpiin erityiskohtiin asti. Ei koskaan ollut kukaan huvittanut ja pitänyt häntä pauloissaan niinkuin tämä tyttö — ja sen hän oli tehnyt jo ensi näkemästä asti. Enefasta hän ei voinut sanoa samaa kuin hän niin itsetyytyväisesti oli sanonut Pragin tytöistä: että hän ajatteli heitä ja unohti heidät aivan oman mielensä mukaan. "Kylätohtorin" hurmaavaa katsetta hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka olisi kuin tahtonut; se oli kuin syöpynyt hänen mieleensä, oli yhdistynyt yhdeksi hänen itsensä kanssa.
Kentiespä Enefa kaiken lisäksi osasikin loihtia — sillä eikö Otik ollut tykkönään unohtanut Enefan ommelleen hänen paitansa maksusta, ja että Enefan veli kiilloitti hänen saappaitaan!