Enefa käsitti tämän oikeaksi nuhteeksi ja otti askeleen taapäin.
"Miten te voitte luulla minusta mitään sellaista!" huudahti hän ja pani huolissaan kätensä ristiin. "Ei, ei, te erehdytte aivan, ja te teette minulle hyvin väärin; sellaista minä en osaa. Isoisä on opettanut minulle kaikki — kaikki mitä hän itse tietää ja osaa — mutta hän ei ole koskaan opettanut minulle, miten tehdään liittoja paholaisten kanssa, tai miten voidaan tehdä pahaa muille. Hän sanoo, että sillä, joka taitaa sellaista, ei ole koskaan hituistakaan rauhaa sielussaan, ja että sen täytyy tehdä taikojaan joko sitten tahtoo tai ei, ja että usein se syöksee hänet itsensä onnettomuuteen, aivan niinkuin tapahtui hänen isävainajalleen ja ainoalle sisarelleen."
"En minä ollenkaan tarkoittanut pahoittaa mieltäsi, en minä tarkoittanut mitään pahaa", sanoi tohtori niin katuvaisesti, että Enefa heti taas hymyili hänelle herttaisinta ja lempeintä hymyilyään. "Minua halutti vaan laskea vähän leikkiä, enkä minä tiennyt, että sanani herättäisivät sinussa surullisia muistoja. Kerro minulle, miten sinun isoisäsi isälle ja sisarelle kävi! Se mahtoi olla jotain surullista, koska sinä tulit niin pahoillesi siitä vaan, että ajattelit heitä!"
"Se ei tapahtunut samalla aikaa; he joutuivat onnettomuuteen molemmat erikseen, ensin isä ja sitten sisar monta vuotta myöhemmin", huokasi Enefa.
"Laajalti", jatkoi hän, "oli isoisän isä tai oikeammin sanoen isoisän isoisä tunnettu viisaudestaan. Siihen aikaan pidettiin sellaista, jota hän tiesi, sekä hyödyllisenä että ihmeellisenä; nykyään luulevat ihmiset, että kaikki peritty viisaus ja kaikki hengen neuvot ovat vaan taikaa, ja ainoastaan sen, mitä kirjoissa seisoo, he pitävät oikeana. Ihminen luottaa enemmän toiseen ihmiseen kuin henkeen, jonka Jumala lähettää korkeudesta.
"Ei kulunut ainoatakaan päivää vuodessa, ettei isoisän isän täytynyt kulkea pitkiä matkoja, ja tultuaan takaisin kotiin, istui häntä odottamassa tupa, täynnä ihmisiä pyytämässä neuvoja ja lääkkeitä ja apua. He taisivat tehdä oikein pyhiinvaelluksia hänen luokseen, ja on ihan ihmeellistä, miten he kaikki voivat osata meidän pieneen metsän rajalla olevaan mökkiimme. Mutta vaikka viisauden ääni puhuukin yksinäisessä ja kätketyssä, tunkeutuu se kuitenkin esille ja kajahtelee kauas ja laajalti, sillä niin tahtoo Jumala. Öin päivin oli isoisän isällä vierellään pussi, ja siinä pussissa oli kaksi pääkalloa, toinen Böömistä, toinen Saksista. Ne olivat olleet kauan, kauan meidän sukumme hallussa; esi-isäni oli tuonut ne tänne mukanaan Pragista ja oli niiden avulla voinut kertoa kaikista tulevista ja menneistä asioista. Tshekkiläinen pääkallo kertoi hänelle ja kaikille, jotka ymmärsivät kysyä, mitä tapahtui ja oli tapahtuva tshekkien maassa, ja saksalainen kertoi vieraista kansoista. Kaikki, mikä koski eläviäkin, ymmärsi isoisän isä, ja joka perjantai hän söi käärmeenlihaa, jotta hänen tietonsa enenisivät.
"Kerran pyydettiin hänet hyvin, hyvin kauaksi, en tiedä minne. Hänen nuori vaimonsa ei tahtonut laskea häntä; hän pelkäsi, että miehelle tapahtuisi jotain pahaa suuressa, autiossa metsässä, jonka läpi hänen täytyi vaeltaa — ne olivat täynnä näkymättömiä olentoja ja häijyjä velhoja. Mutta isoisän isällä oli sellainen kummallinen halu lähteä sille matkalle; hänestä tuntui kuin joku olisi vetänyt häntä, eikä mikään saanut häntä estetyksi lähtemästä — ei edes hänen nuoren vaimonsa itku. Niin hän sitten läksi matkalle. Se oli suuri linna, jossa ne tarvitsivat hänen apuaan. Siinä asui eräs vanha kreivi ja hänen nuori, kaunis tyttärensä. Kun isoisän isä oli tullut perille, tarjottiin hänelle ensin mitä parhaita herkkuja ja sitten kutsuttiin hänet kreivin luo. Surullisena istui vanha herra kultareunaisessa tuolissa, ja hänen edessään seisoi viinillä täytetty hopeapikari, jota hän ei ollut edes liikuttanutkaan.
"Syvään huokaisten ja surullisena alkoi hän selittää isoisän isälle, mistä syystä hän oli kutsunut hänet luokseen. Hänen ainoan tyttärensä oli vallannut sellainen raskasmielisyys, jota ei voinut mikään poistaa, ei ainoaksikaan minuutiksi, ja selvää oli, että, ellei tullut pikaista apua, menehtyi neiti parka suruunsa. Muuan ratsu-upseeri oli noitunut hänet, majaillessaan joukkoineen linnassa; hän oli tehnyt sen kostoksi siitä, ettei neiti tahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Lähdettyään pois, oli hän kutsunut tuon onnettomuuden neidin päälle, ja lisännyt sen uhkauksen, että kuka tahansa vaan koettaisi vapauttaa neitiä hänen surutaakastaan, hän saisi itse kärsiä kuoleman siitä.
"Ja aivan siten kävi kuin upseeri oli tahtonut: neiti kuihtui ikävästä ja surusta. Kuitenkaan hän ei tahtonut koskaan kuulla hänestä puhuttavan, vaikka hän olikin tainnut olla komea ja kaunis mies. Mutta hän oli myöskin raju veitikka, joka vietti häijyä elämää eikä uskonut Jumalaamme; hän ei mennyt koskaan messuun eikä kunnioittanut pappeja. Hän taisi olla vieraasta maasta, ja minä luulen, että hän oli pakana, ja ettei linnan neiti siitä syystä tahtonut kuunnella hänen lemmentunnustuksiaan. Vanha kreivi haki apua tyttärelleen koko maailmasta, sekä papeilta että maallikoilta; mutta kaikki oli turhaa. Lääkärit eivät voineet tehdä mitään, papit eivät tahtoneet olla sellaisen kanssa missään tekemisissä, ja 'viisaat', jotka kyllä olisivat tienneet apua, pelkäsivät sairauden muuttuvan itseensä. Ja se oli syynä siihen, että neiti parka, niin nuori ja ihana ja rikas kuin olikin, vietti surullisempaa ja kurjempaa elämää kuin köyhin hänen omista palvelijoistaan.
"Kun isoisäni isä sai tietää, millä vieras mies oli uhannut, kauhistui hän ja aikoi juuri vastata, ettei hän voinut auttaa neitiä; mutta samassa astui neiti huoneeseen. Hän oli kuullut puhuttavan, kuka vieras oli ja mitä varten häntä oli lähetetty hakemaan, ja nyt hän käänsi kalpeat, kyyneleiset kasvonsa isoisän isää vastaan ja kurotti käsiään niin rukoilevasti, kuin isoisän isä olisi ollut hänen ainoa ja viimeinen pelastuksensa. Isoisäni isä hämmästyi hänen suurta kauneuttaan eikä saanut sanaakaan suustaan; hän vaan nyökäytti päätään merkiksi, ettei hän jättäisi häntä pelastamatta. Eikä hän hylännytkään häntä; hän jäi linnaan kolmeksi päiväksi, ja lähdettyään taas pois, ei ihana neiti enää itkenytkään, vaan juoksenteli ympäriinsä niin iloisena ja vallattomana kuin nuori hirvi. Kaikki jalokivensä ja koristeensa hän tahtoi antaa isoisän isälle; tämän olisi pitänyt ottaa ne, ei maksuksi, vaan muistoksi häneltä.