"Mutta isoisän isä ei ottanut mitään vastaan ei neidiltä eikä kreiviltä, vaan palasi vuoristoomme yhtä köyhänä kuin oli sieltä lähtenytkin. Linnan neidin hän oli tehnyt aivan terveeksi — muutaman vuoden kuluttua meni neiti naimisiin jonkun mahtavan ruhtinaan kanssa — mutta hän itse oli saanut tuon kauhean taakan hartioilleen, eikä se jättänyt häntä enää koskaan. Kuolemaansa asti hän kantoi ikäväänsä ja suruaan, ei hetkeäkään ollut neiti hänen ajatuksistaan, eikä kukaan voinut muistaa hänen milloinkaan hymyilleen linnasta tultua. Hän alkoi pelätä ihmisiä, tuli vieraaksi nuorelle vaimolleen, eikä hän lapsilleen antanut koskaan suudelmaa. Hän kadotti kaiken työkyvyn ja unen, hän kuihtui ja kuoli parhaimmassa ijässään. Muistona hänestä on meillä vielä tallella pussi, jossa hän säilytti pääkalloja; mutta ne hautautti isoisä juhlallisesti jo kauan aikaa takaperin maahan. Hän kertoo usein äitinsä surreen koko elämänsä sitä, että miehen sydän oli käännetty hänestä ja ettei tämä voinut koskaan antaa itselleen anteeksi sitä, ettei hän ollut kyllin kovasti kieltänyt miestään lähtemästä tuolle matkalle."
"Sinun esi-isä parkasi rakastui kauniiseen linnan neitiin, siinä oli koko sairaus", kuiskasi Otik, joka oli hehkuvin katsein kuunnellut Enefan kertomusta.
"Eikä rakastunut!" vastasi tämä melkein loukkaantuneena. "Sanoinhan teille, että hän oli naimisissa, ja meidän suvussa ovat Jumalan pyhiä käskyjä noudattaneet kaikki ensimäisestä viimeiseen, sukumme kantaisästä meihin asti."
Otik ei voinut ottaa katsettaan Enefasta. Miten arvokas hän oli, muistellessaan hehkuvin poskin sukunsa hyveitä!
"Sinä taistelet kuin jalopeura esi-isiesi puolesta", sanoi hän, hymyillen Enefan innostukselle.
"Minä pidän heistä", vastasi Enefa vaatimattomasti. "Isoisä on kertonut minulle heistä, ja minä tunnen heidät kaikki yhtä hyvin kuin nekin, jotka nyt elävät kylässämme. He olivat kaikki hyviä ja hurskaita ihmisiä, ja he tekivät lähimäiselleen hyvää enemmän kuin näillä seuduin monet aateliset perheet, jotka eivät siihen aikaan ajatelleet muuta kuin valtansa ja rikkauksiensa enentämistä ja joiden ainoana kunniana ja pyrintönä oli vuodattaa veljeinsä verta taistelutantereella. Ah, aivan toista minun esi-isäni tekivät! He sitoivat tuhansia haavoja, he valvoivat satojen sairasvuoteitten vieressä, he hoitivat ja paransivat lukemattomia sairaita yrteillä, joita kokosivat, ja lukemisilla. Siihen he uhrasivat päivän levon ja yön rauhan, he unohtivat kaiken maallisen kilvoittelun ja kunnian, kristilliset velvollisuutensa he vaan muistivat — ja kaiken tämän he tekivät hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ajattelematta omaa etuaan! Maailma ei heitä tuntenut, ei puhunut heistä, ei ylistänyt heitä, mutta ne, jotka ylistivät heitä, ne olivat autetut, ja ne ovat kertovat heistä silloin, kun tuomiotorvet soivat, ja kaikki maan lapset kutsutaan Herran eteen joko rangaistaviksi tai palkittaviksi. Ja silloin heidät varmaan puetaan valkeisiin vaatteisiin ja he saavat istua Herran oikealla kädellä hänen valtaistuimensa juurella, josta vuotaa ijäisen elämän lähde."
Enefan silmät täyttyivät kyyneleillä, jotka vierivät hitaasti hänen poskipäitään pitkin. Otik ei tohtinut ainoallakaan sanalla keskeyttää häntä. Nyt ei enää ainoastaan Enefan kauneus, vaan hänen puheensa, hänen katseensa, hänen ajatuksensa täyttivät hänet hämmästyksellä ja ihailulla; hän ei olisi koskaan voinut luulla, että sellainen ylevä käsite, sellainen lämpö ja runollinen sujuvuus olisi ollut mahdollista Enefan säätyisessä ja Enefan kasvatuksen saaneessa tytössä.
"Kantaisämme oli kuuluisa lääkäri Pragin kuninkaallisessa linnassa", jatkoi Enefa. [Seuraavat kertomukset perustuvat kulkeviin taruihin. Tekijän muist.] "Mutta kun Prag alkoi tulia yhä enemmän ja enemmän turmeltuneeksi ja enemmän Sodoman tapaiseksi kuin kaupungin, jonka pitäisi olla koko maailmalle esimerkkinä, tuli sekä kaupunki että kuninkaallinen linna, joka sekään ei ollut paremmalla kannalla, kantaisälleni vastenmieliseksi. Hän pakeni yksinäisyyteen, mutta ei sitä varten, että viettäisi aikansa työttömänä rukouksessa, vaan myöskin palvellakseen siellä veljiään. Miten liekään sattunut, että hän tuli tänne vuoristoomme, ja tänne metsän keskeen hän rakensi itselleen majan. Siihen aikaan ei Jeshtshedissä vielä asunut ketään muita ihmisiä, Svietlassa vaan seisoi muutamia rakennuksia kirkon ympärillä. Tämän oli perustanut muuan ritari, joka eräänä pimeänä, myrskyisenä yönä oli ratsastanut eksyksissä näissä läheisissä synkissä metsissä. Myrsky ulvoi, puut räiskivät, kaikki villit elävät ulvoivat, ja ritari ajatteli jo tulleen viimeisen hetkensä, kun aamukoiton ensimäinen säde yht'äkkiä välähti näkyviin puunrunkojen välistä. 'Ah, päivä koittaa!' (svietla se) huusi hän, ja kiitollisuudesta Jumalalle, joka oli pelastanut hänet, rakennutti hän kappelin sille paikalle, jonka hän nimitti Svietlaksi.
"Kantaisäni oli tuskin saanut tupansa järjestykseen, ennenkun hän antoi tehdä sinne paljon sammaltiloja ja läksi katsomaan, eikö ollut ketään, joka tarvitseisi hänen apuaan. Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauaksi. Siihen aikaan käytiin alituista sotaa, ja sodista syntyi tarttuvaisia tauteja. Poluilla ja teillä makasi alituisesti sairaita ja haavoittuneita ilman hoitoa ja apua. Kaikki, jotka näyttivät huonoilta, valitsi hän, otti selkäänsä ja kantoi kotiaan, ja sitten hän hoiti heitä vaimonsa ja sittemmin lastensa avulla. Hän oli nainut köyhän tytön, mutta suuren kauneutensa ja hyveittensä takia oli tämä hänestä paljoa miellyttävämpi kuin kaikki ne ylhäiset naiset, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut kuninkaallisessa linnassa. Monta monituista vuotta elivät he rakkaudessa ja sovussa toistensa kanssa. Hänen jälkeläisensä jatkoivat hänen hengessään ja hänen esimerkkinsä mukaan; heidän tuvassaan oli aina vuoteita sairaille, jotka saivat asunnon ja ruoan ja hoidon ilman maksua. Sodan aikaan, ranskalaisia vastaan, oli isoisällä täällä oikea sairastupa; se oli täynnä haavoittuneita lattiasta kattoon asti. Mutta kun alettiin laittaa tänne ja muualle oikeita sairashuoneita, lakkasi meidän itsestään; ihmiset tulivat meille ainoastaan saamaan neuvoja, ja jos ei sairas itse osannut käydä, meni isoisä hänen luokseen. Nyt käyn minä hänen sijastaan. — Eivätkös ne ole kauniita ja suuria muistoja?"
"Sinä olet oikeassa ollessasi ylpeä, Enefa; ei kellään ole siihen niin suurta syytä kuin sinulla", vastasi Otik, aivan hurmaantuneena Enefan innostuksesta ja kaunopuheliaisuudesta. Mutta luultavaa on, että hän samalla ajatteli enemmän Enefan omia kuin hänen isiensä hyveitä.