"Minä en ole ylpeä", oikaisi Enefa innokkaasti, "minä ainoastaan kunnioitan esi-isiäni ja ajattelen heitä ilolla ja kiitän Jumalaa siitä, että hän on antanut minun syntyä sellaiseen sukuun, joka on jättänyt minulle perinnöksi ainoastaan hyviä muistoja."
Samassa tali Mrakot muori, tuoden pyydetyn palttinatilkun. Hän pyysi anteeksi kauan viipymistään, mutta maanantaisin hänellä oli aina sellainen tekeminen pitäessä renkejä ja piikoja työssä. He tahtoivat vaan seista ja laverrella, ketä he olivat tavanneet kirkkomäellä edellisenä päivänä ja mitä he muutoin olivat tehneet. Se mikä ei ollut aivan välttämätöntä, se ei tullut tehdyksikään. Hän valitteli hetken, ja sitten hän läksi uudelleen pitämään kurissa laiskoja palvelijoita ja katsomaan, että jokainen teki velvollisuutensa.
Enefa repäsi palasen vaatteesta, vaikka hänellä oli saksensa riippumassa sivullaan; ei ole tapa käyttää muuta kuin käsiä, kun laittaa järjestykseen hauteita ja siteitä. Sen jälkeen hän kasteli tilkkua mukanaan tuomissa mehuissa ja levitti sen huolellisesti tohtorin otsalle.
"Jumala auttakoon!" kuiskasi hän sydämmellisesti.
"Sinä et saa huutaa avuksi taivasta. Sinun itsesi täytyy tehdä minut terveeksi sairauksistani ja tulla luokseni joka päivä ja kertoa minulle entisistä tapahtumista, aivan samoin kuin olet nyt tehnyt", sanoi Otik kiihkeästi. "Mutta et kai sinä mene siitä syystä vaan, että olet lopettanut hoitamasta minua?" lisäsi hän, nähdessään Enefan kokoovan tavaroitaan. "Ah, elä tee sitä!" pyysi hän niin nöyrästi ja liikuttavasti, joten hän ei ollut vielä koskaan pyytänyt. Mutta niinpä hän ei ollutkaan koskaan toivonut mitään niin palavasti kuin saada pitää Enefa luonaan! "Ethän ole kertonut minulle, miten sinun isoisäsi sisarelle kävi. Minä en todellakaan voi päästää sinua, ennenkun olet tehnyt sen. Sinä et edes aavistakaan, miten sanomattomasti sinun kertomuksesi huvittavat minua. Te olette aivan toisenlaisia ihmisiä, kuulutte aivan toiseen maailmaan kuin me."
"Niinkö te todellakin arvelette?" lausui Enefa hämmästyneenä. "Enpä olisi koskaan luullut, että oppineet voisivat pitää hauskana sellaisen kuulemista! Mutta minä kerron mielelläni kaikkea, mitä tahdotte, Ja olkaa varma siitä, että minä jään teidän luoksenne paljoa mieluummin kuin te näette minua täällä. Minua pahoittaa vaan, ettei tarina isoisäni sisaresta ole mikään hauska kertomus."
Ja Enefa istuutui tuolille vastapäätä tohtoria, nojasi otsansa käteen ja mietti hetkisen, ennen kertomuksensa alkamista.
Otik tarkasteli häntä silmiään kääntämättä ja toivoi mielessään, että olisi voinut pitentää tämän hetken loppumattomaksi — oli niin hiljaista ja ihanaa. Pitkä päivänsäde, yksi viimeisistä, tunkeutui sisään ikkunasta ja peitti Enefan kultaisella hohteella; hän ei olisi voinut olla kauniimpi kuin hän oli tässä lumoovassa valaistuksessa. Peipposet nokkivat ikkunapieliä, ja kaikista kukkivista puista kuului hiljaista suhinaa. Pihalta kuului äidin kehoittava ääni, jota säesti siipikarjan kaakattaminen, kyyhkysten kujerrus ja muut tutut äänet. Ensi kerran tuntui tohtorista, kuin se, mistä Enefa oli kertonut hänelle, ei olisi ollutkaan niin yksitoikkoista, ilotonta ja aatteetonta, kuin hän aina oli otaksunut. Hän melkein alkoi ikävöidä perhe-elämän iloja ja, rauhallisen, uutteran ja hiljaisen elämän onnea.
"Minä olen jo sanonut teille", alkoi Enefa, ajaessaan pois muutamia kärpäsiä tohtorin otsalta ja asettaessaan tohtorille tyynyjä, "että meidän sukumme oli hyvin mainittu tiedoistaan, mutta se ei ollut ainoa vuoristossamme, jolla oli sellainen salainen taito. Prosetshin laaksorotkossa asui Boreshin suku, joka myös oli paljon oppinut, mutta sillä erotuksella, että se alotti ja lopetti työnsä toisen kuin kaikkivaltiaan nimeen, ja ettei sen auttaja asunut taivaissa — ja nyt te kyllä ymmärrätte minua. Me elimme aina köyhyydessä, he ylellisyydessä ja rikkaudessa. Ei kukaan koko seudussa saanut sellaista satoa kuin he, heidän puunsa kantoivat aina enimmät hedelmät, heidän pesänsä sisälsivät enimmän hunajan, heidän lehmänsä antoivat enimmän maitoa; ei heillä ollut koskaan sairauksia talossa tai puutetta aitassa. Kaikesta tästä rikkaudesta oli heidän kiitettävä pientä kultakalaa, jota Boresh muori säilytti arkussaan. Mutta mitä hän lupasi ja antoi sille korvaukseksi, sitä ei kukaan tiennyt. Enkä minäkään voi sanoa, oliko se todellakin häijy vihollinen, jota he elättivät talossaan, mutta että he tunsivat hänet ja olivat hyvissä välissä hänen kanssaan, on varma. Nykyään ei tässä kylässä ole siitä suvusta jälellä mitään muuta kuin pahat laulut. Ilkeä tauti vei heidät. Toinen toisensa jälkeen sen jäsenistä kuoli kolmen päivän kuluessa, ja kuoleman jälkeen musteni koko heidän ruumiinsa — niin että kyllä voi selvästi nähdä, kenen kanssa he olivat taistelleet viimeisellä hetkellään, ja kuka oli tullut heidän sielujensa omistajaksi!
"Isoisällä oli monta veljeä ja heidän joukossaan yksi, joka oli viisaampi kuin kaikki toiset, ennusti tulevia asioita ja oli ollut Jerusalemissakin sillä paikalla, jossa Kristus kärsi ja kuoli. Mutta yksi ainoa sisar oli hänellä, ja hän oli kaikille veljille hyvin rakas. Se tyttö täisikin olla niin kaunis ja hyvä ja jumalinen kuin ei kukaan muu; jokainen kylän poika olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut hänet vaimokseen, ja kaikista enin halusi nuorin Boresheista saada hänet. Mutta hän ei ajatellutkaan naimisiin menoa; hänen oli mielestään paras olla veljeinsä luona eikä hän Boreshista tahtonut ollenkaan edes tietääkään. Hän tiesi, mitenkä sen suvun laita oli, ja vältteli tapailijaansa niin paljon kuin suinkin; yhtään kertaa hän ei olisi tahtonut mennä tanssiin tämän kanssa ja kun puhe tuli Boresheista, niin ei kukaan näyttänyt niin inhoaan heidän jumalattomaan elämäänsä kuin hän. Jos hän olisi virkkanut sanankaan nuorimmalle Boreshille tai tarttunut hänen käteensä, niin siitä olisi hänen luullakseen tullut ikiturmio hänen sielulleen.