"Hänen entinen sulhasensa rakasti häntä yhä vielä yhtä paljon eikä tahtonut ajatellakaan toisen vaimon hankkimista; hän eli elämäänsä yksin ja ilotonna. Saatuaan tietää entisen morsiamensa paranneen pahasta taudistaan, tuli hän uudelleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän nyt tahtoisi tulla hänen omakseen, ja sisar suostui hänen pyyntöihinsä. He viettivät häänsä kaikessa hiljaisuudessa, ilman soittoa ja kestiä, ettei mitään voisi tapahtua; suoraan kirkosta vei mies vaimonsa kotiaan.
"Seuraavana päivänä menivät veljet tervehtimään vastanaineita. Mutta miten he kauhistuivatkaan saadessaan nähdä, että tuvan ovet olivat selkosen selällään, ja nähtyään sitten lankonsa makaavan pitkänään tuvan lattialla liikkumattomana ja kasvot sinisinä kuin kuolleella. He juoksivat hänen luokseen, alkoivat valella häntä vedellä ja tehdä kaikki mitä voivat herättääkseen hänet eloon, mutta hänen sielunsa oli jo paennut. Silloin he rupesivat etsimään hänen vaimoaan. Tätä ei näkynyt, ja he luulivat hänen juosseen hankkimaan jostakin apua. Mutta he etsivät häntä turhaan; hän oli ja pysyi poissa, ja tällä kerralla ei hänestä löytynyt vähintäkään jälkeä.
"Kun veljet alkoivat tarkastella kuollutta ruumista saadakseen tietää, mistä lanko oli kuollut, eivät he löytäneet siitä haavoja eikä mustelmia, ainoastaan sydämmen vieressä kolme kuivanutta veripisaraa, joita ei mitenkään voitu pestä pois. He ymmärsivät, että hänet oli ammuttu taikapyssyllä."
"Minkälainen pyssy se on?"
"Se on sellainen pyssy, että se, joka ampuu sillä laukauksen ja samalla lausuu sen nimen, jonka hän tahtoo tappaa, se satuttaa viholliseensa ja tappaa hänet, vaikka olisi toisessa päässä maailmaa. Sellaisen innoittavan voiman voi saada jokainen pyssy, kun vaan pitkänä perjantaina ottaa rippileivän, jakaa sen kolmeen osaan ja laukaisee jokaisen ristiinnaulitun kuvaa kohti. Joka laukaisulla tipahtaa kolme veripisaraa ristiinnaulitun kuvasta, ja niillä voidellaan pyssy, jonka jälkeen se kääritään valkeaan vaatteeseen ja säilytetään hyvästi siksi, kunnes sitä tarvitaan."
"Se mitä te sanotte 'loitsimiseksi' ja 'noitumiseksi' ei ole mitään muuta kuin se salainen luonnonvoima, jota sivistyneet nimittävät intohimoksi", sanoi Otik opettaen. "Vastustamattomalla voimalla kehoittaa se ihmistä tekemään, mitä hänen järkensä ei hyväksy ja hänen omatuntonsa kieltää. Kun sellainen ihminen yhtäkkiä saa kuulla, miten toinen kuin omantunnon ääni puhuu hänen sydämmessään ja usein voittaa tämä ääni, niin luulee hän tapahtuvan itsessään jotain yliluonnollista, ja tämän yliluonnollisen saa 'loitsimisesta'".
Otik alkoi juuri tuntea itsessään sitä, mitä hän niin viisastelevasti selitteli.
Enefa hymyili epäilevästi hänen selitykselleen.
"Olkoonpa loitsimisen laita miten hyvänsä", sanoi hän, "minua ainakaan ei koskaan pakoteta sellaiseen, mikä on minulle vastenmielistä. Katsokaas, tämä puuristi, joka minulla on kaulallani, on leikattu rististä, jolla Kristus kuoli. Isoisän veli toi sen mukanaan Jerusalemista, ja se suojelee sitä, joka sitä käyttää, kaikilta pahoilta hengiltä ja loitsimisilta ja muulta sellaiselta. Mutta minä olen varma, ettei minua ilman tätä ristiäkään voisi pakottaa sellaiseen, jota minä en todella tahdo."
Ja hän suuteli ristiä.