Ellei Enefa tahtonut tehdä ukkovaaria todella vihaiseksi, täytyi hänen kauniisti pysyä kotona eikä antaa puolellakaan huokauksella huomata, että hän ajatteli Mrakot tohtoria. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt vanhusta niin suutuksissaan, eikä tämä ollut vielä koskaan puhutellut häntä sellaisella kiivaudella.
Mielellään hän olisi tahtonut ilmoittaa tohtorille, minkä tähden hän ei voinut pitää lupaustaan tulla tietämään hänen vointiaan. Hän ei tehnyt sitä kuitenkaan, vaikka hänellä olikin Jenikissä luotettava sanankulettaja, joka ei kaiken varmaan olisi juorunnut isoisälle. Hänestä tuntui nimittäin siltä, kuin hän olisi halventanut vanhusta tohtorin silmissä, ja sitä paitsihan se olisi ollut huono esimerkki Jenikille.
Tietysti hän olisi voinut selvitä ilman auttajaakin: hän olisi voinut tehdä jotain asiaa kylään ja sivu mennessä vilkaista Mrakotille ja itse selittää syyn poisjäämiseensä. Mutta tämäkin tuntui hänestä vastenmieliseltä, sillä silloinhan hän olisi tehnyt salassa ja vastoin sen tahtoa, jota hän kunnioitti ja rakasti niin paljon ja joka oli hänellä vanhempain sijassa. Hän lohdutteli itseään sillä, että, kun kaikki kävi hyvin, ei tarvittu mitään selvityksiä; tohtori tiesi kyllä kuitenkin, miten pahoillaan hän oli siitä, ettei saanut nähdä häntä, ja miten hän ikävöi ja kaipasi häntä. Sellaista kaipausta hän ei ollut tuntenut vanhempaansa kuoleman jälkeen; tuntui, kuin hänellä olisi ollut puoli sielua tallella — toinen puoli oli tohtorin luona. Häntä painoi raskas surumielisyys, eikä auttanut sekään, että hän pisti koko persiljavarren hiuksiinsa — ajatukset eivät tulleet siitä sen iloisemmiksi. Surullisena hän istui ompeluksensa ääressä, jonka hän vähän väliä päästi kädestään katsoakseen Mrakot muorin asunnolle päin. Hänen ei ollut koko elämässään tarvinnut purkaa niin paljon kuin niinä päivinä.
Mutta tohtorin laita oli vielä paljoa pahempi. Enefa oli tottunut hillitsemään itseään, näyttämään kärsivälliseltä, mukautumaan muiden mukaan ja tekemään muiden tahdon. Tohtori ei samoin. Sedän talossa noudatettiin hänen pienintäkin viittaustaan, ja vaikka äiti usein antoi hänen kuulla katkeria nuhteita, oli hän kuitenkin hänelle kaikki kaikessa, sen hän tiesi hyvin. Ystävät, jotka suurimmaksi osaksi olivat riippuvaiset hänen täydestä kukkarostaan, mukautuivat melkein aina hänen tahtonsa mukaan.
Ensi kerran elämässään kohtasi häntä siis vastoin käyminen. Hän ei voinut ymmärtää Enefaa; hän oli luullut tuntevansa Enefan perin pohjin, ja niin muuttuikin tämä hänelle yht'äkkiä arvoitukseksi, ja hänen täytyi tunnustaa itselleen Enefassa kätkeytyvän enemmän kuin hän oli tähän asti luullutkaan. Enefa piti hänestä, sen hän tunsi, eikä itsekään peittänyt sitä, vaan osotti sitä teeskentelemättä katseillaan, teoillaan ja sanoillaan. Mutta huolimatta tästä oli tarvittu ainoastaan viittaus ukkovaarilta ja niin hän oli ollut heti valmis uhraamaan mielitekonsa!
Hän tuli ajatelleeksi Enefan sanoja edellisenä iltana, ja hän kertoi lakkaamatta ajatuksissaan: "jos minä en todella tahdo jotain, ei minua koskaan pakotetakaan siihen". Ah, Enefa ei todellakaan imarrellut itseään, lausuessaan nämä ylpeät sanat — ja juuri se, ettei hän ollut imarrellut itseään, harmitti tohtoria aivan sanomattomasti. Hän päätti näyttää Enefalle, ettei häntäkään pakotettu, ellei hän tahtonut, ja hän antoi siis ukkovaarin pitää oikkunsa: ei hän ottaisi askeltakaan saadakseen vanhusta ystävällisemmäksi.
Mrakot muori oli toden totta surkuteltava; hän oli saanut oikean kotovastuksen pojastaan. Äänettömänä ja jurona kuleksi tämä talossa ympäriinsä tai istui ja murjotti jossain nurkassa. Hän ei tiennyt ollenkaan, mihin ryhtyä; kun hän ei voinut odottaa Enefaa, ei mikään voinut huvittaa häntä, ei mikään kiinnittää hänen mieltään. Jos häneltä kysyttiin jotain, vastasi hän joko ei tai kyllä, eikä hän päivällisellä kehunut ruokaa, kuten ensi päivinä, vaan söi suuhunsa välinpitämättömästi ja kiittämättömästi parhaimmatkin herkut, jotka suurella vaivalla ja huolellisuudella oli pantu hänen eteensä. Mutta ihmeellistä kyllä: tämä ei pahoittanut muorin mieltä niinkään paljon, kuin olisi luullut. Hän vaan hymyili taas niin ihmeellisesti.
Se oli vaikea aika tohtorille. Alituiseen ja vaieten täytyi hänen taistella harmiansa ja ikäväänsä vastaan. Lukemattomia kertoja päivässä hän hyppäsi ylös sohvalta, joka oli tullut hänen lempipaikakseen siitä lähtien, kun Enefa oli lukenut lukujaan hänelle, ja kiiruhti ovelle avaamaan; — hän oli luullut kuulevansa kylätohtorin keveät, nopeat askeleet ullakossa. Lukemattomia kertoja, katsottuaan ikkunasta sinne päin, missä pieni tupa oli, hän juoksi ulos kartanolle Enefaa vastaan muka; — hän oli ollut näkevinään Enefan viheriäisen liivin ja valkeat hihat häämöittävän tiellä. Miten silmittömäksi hän suuttui, miten hän polki jalkaa, heitteli kapineita pitkin lattiaa ja paukautteli ovia, älytessään että mielikuvituksensa oli hänet pettänyt! Kuinka katkerasti hän silloin soimasi taas Enefaa kiittämättömyydestä ja miten pyhästi hän vannoi, ettei hän hievahtaisi paikaltaan, vaikka ihan paikalla saisi nähdä Enefan edessään, eikä edes katsahtaisikaan häneen!
Mutta niin vakaasti kuin hän aikoikin näin tehdä, hän tunsi kumminkin, miten Enefan näennäinen kylmäverisyys, johdonmukainen menettely ja lujat periaatteet vain lisäsivät hänen kiintymystään. Sellainen tahdon lujuus, sellainen tyynen kieltäytymisen kyky — eihän hän voinut erehtyä tytön tunteista? — tuntuivat tohtorin mielestä aivan uusilta ja käsittämättömiltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään samantapaista muissa tytöissä, ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän itse olisi koskaan voinut alistaa tunteitaan velvollisuuden käskyn alle.
Kun hän ei enää kestänyt sisässä olemista, otti hän pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja läksi metsälle. Laukun hän olisi kuitenkin ilman muuta voinut jättää kotiin, sillä kotiin tullessa ei siinä ollut koskaan edes harakankaan höyhentä, vaikka hänet olikin tunnettu taitavaksi pyssymieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hän nyt välitti vähemmin loistaa taitavuudellaan kuin siitä että sai muutamat ikävät tunnit kulutetuiksi.