Tavallisesti hän käänsi tiensä sille mäelle jossa hän oli ensi kerran tavannut Enefan. Siellä hän valitsi itselleen paikan, josta hän voi nähdä Jeshtshedin juurella olevan pikku mökin; istuutui maahan ja tuijotti siihen yhden tai toista tuntia, liikkumattomana kuin kuvapatsas. Katseltuaan sitä oikein kyllikseen ja muisteltuaan läpi kaikki Enefan synnit, palasi hän kotiin, täydellisesti vakuutettuna, että äiti oli tuleva häntä vastaan sillä uutisella, että Enefa oli siellä — hänen ikävänsä ja oman katumuksensa vetovoimasta. Mutta Mrakot muorilla ei ollut koskaan kerrottavaa hänelle muuta kuin että hän oli odottanut häntä niin ja niin kauan päivälliselle ja illalliselle.
Väliin muuttuivat hänen ajatuksensa Pragiin, ja hän ihmetteli, mitä hänen ystävänsä sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet tässä mielentilassa. Koko hänen ylpeytensä heräsi silloin eloon, ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää olisi narrina tuon tytön tähden. Hauskutellakseen ja saadakseen toisia ajatuksia määräsi hän pantavaksi hevosen valjaisiin ja läksi lähimpään pikku kaupunkiin. Mutta näiltä huvimatkoilta palasi hän aina jos mahdollista entistä synkempänä ja vakuutti äidilleen, ettei hän ollut tavannut kaupungissa ainoatakaan ihmistä, vaan kummituksia ihmishaamuissa, joita ei mitenkään voinut pitää täysijärkisinä. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli istua sitten koko ilta ja nauraa heidän pikkukaupunkimaisuudelleen, heidän tuhmuudelleen ja heidän auttamattomalle saksalaisuudelleen.
Vasta opittuaan tuntemaan Enefan, oli hänen oma väkensä tullut hänelle rakkaaksi. Ennen hän oli rakastanut sitä enemmän tietämättään ja vaistomaisesti; mutta nyt, kun hän oli huomannut sen voivan kehua niin ylevästä ja ihanasta vesasta kuin kylätohtorista, alkoi hän omistaa sille kaiken sen vähäisen rakkautensa ja mieltymyksensä, mikä hänellä vielä oli vapaasti käytettävänä.
Voi, jospa hän vaan olisi voinut temmata Enefan ukkovaarilta! Usein, hyvin usein hän kantoi mielessään tätä vaikeutta, mutta hänen ei koskaan onnistunut ratkaista sitä. Jos Enefa olisi ollut tavallinen kaupunkilaistyttö, ei hänen olisi tarvinnut epäillä hetkeäkään siitä, miten olisi menetellyt. Mutta Enefan kasvatus, mielipiteet ja ennakkoluulot! — Hänellä ei ollut neuvona mitään muuta kuin antaa asiain mennä menojaan, huokailla ja odottaa.
Mutta tätä huokailemista ja odottamista oli moittiminen siitä, että Otikin terve väri alkoi nähtävästi vähetä. Lopulta hän herkesi syömästäkin, ja äiti sai kantaa vadit koskemattomina pöydältä. Silloin alkoi hänkin vihdoinkin näyttää huolestuneelta. Hän vaipui mietteihin, ja seuraavana päivänä iltasella meni hän itse viemään illallista paimenille, selittäen että hänen täytyi katsoa, miten "oli lypsämisen laita". Paimenten joukossa oli Podhaiskyn Jenik, ja tämän puoleen hän kääntyi ja sanoi ikäänkuin sivumennen, puoleksi toruen, puoleksi leikillään:
"Onko Enefalla tätä nykyä paljon työtä, kun hän ei koskaan enää pistäydy meillä? Sano isoisälle, että hän kehoittaisi häntä tulemaan. Ihanhan tyttö tulee koinsyömäksi, jos hänen aina on istuttava kotona."
Samana iltana teki Otik sen huomion, että hänen kärsivällisyytensä oli loppunut.
"Ei, nyt minä en enää kestä", ajatteli hän mitatessaan lattiaa pitkillä askeleilla. "Joko on minun päästävä täältä pois ja pidettävä huoli siitä, että voin haihduttaa mielestäni tuon loitsijattaren, taikka on minun tavattava häntä. — En ole koskaan ennen", jatkoi hän, ikäänkuin ripittäen itseään, "tietänyt, mitä suru ja kaipaus ja ikävä tarkoittavat; olenpa luullut niinkin, ettei järkevän miehen tarvitseisi koskaan koetella sellaista. Mutta nyt olen kyllä oppinut toista. Tohtori Otakar Mrakot, kaikkein Pragin kaunotarten tunnustettu suosikki, Pragin kaikkein hienohelmain aurinko, huokailee itsensä, sairaaksi kyläompelijattaren, kenkäinsä kiillottajan sisaren, kyläräätälin tyttären tähden; siten ovat asiat eikä mitenkään muuten, totuutta ei voi koskaan kieltää. Se on naurettavaa, se on tyhmää, se on mieletöntä, se on luonnotonta ja käsittämätöntä — mutta se on totta. Minä olen aivan yksinkertaisesti rakastunut kuin narri ja voisin tehdä äärettömiä tyhmyyksiä hänen tähtensä. Ja Jumala ties, miten se rakkaus tuli; minä taidan sen saamiseen yhtä vähän kuin voin aivastamiseen. Minä en pyytänyt sitä, minä en ikävöinyt sitä, minä en ajatellut kerrassaan mitään — loin vaan katseeni muutamaan ihmiseen, jonka tapasin, ja niin se oli minussa enkä minä mitenkään voi päästä siitä erilleni. Minulle kävi samoin kuin kävi ukkovaarin isälle ja kauniille linnaneidille. — Mutta minkä tähden minä koetan alituisesti puhdistaa itseäni? Ja minkä tähden minä tahtoisin tietää, mitä yksi ja toinen sanoisi, ja nauraisiko hän minulle, jos saisi kuulla, miten minun laitani on? Kenties minä en ole oma herrani enkä voi tehdä aivan niinkuin itse haluaisin? Ei kellään ole oikeutta sotkeutua minun asioihini, ja jos minä teen jonkun tuhmuuden, niin on se minun oma asiani. Mutta minkä tähden ajatellakaan aina tulevia? Ei, eläköön nykyhetki, ja narri se joka koettaa alituisesti tiedustella tulevaisuutta, tekee suunnitelmia ja arvelee seurauksia koko kuukausia edeltäkäsin! Sattuma heittää kuitenkin tavallisesti kaikki kumoon ja tekee meille, niitä tahtoo. Sitä en ole saanut kokea vähin nyt: kuka olisikaan luullut, että minä olisin rakastuva täällä ylhäällä vuoristossa ja sellaiseen yhteiskunta-asemaan kuuluvaan henkilöön? Ei, koska sattuma on ruvennut hallitsemaan minun kohtaloani, niin jatkakoonkin! Minä alistun sen suojelukselle; kenties se heltyy minun nöyryydestäni ja palkitsee minua jollain hämmästyttävällä teolla. Nyt minä en kuitenkaan kestä enää kauempaa: minun täytyy tavata tuota kiittämätöntä olentoa vielä kerta, puhella hänen kanssaan ja iloita hänen näkemisestään."
Ja tohtori alkoi miettiä, miten hän parhaiten ja varmimmin tapaisi Enefaa — luonnollisesti isoisän tietämättä. Hän ei ilennyt kertoa siitä äidilleen; Jenikiä hän inhosi yhä sen epämiellyttävän sanoman tähden, jonka poika oli tuonut hänelle, ja sitä paitsi karttoi tämäkin häntä niin taitavasti, että olisi ollut vaikea saada häntä puheilleen. Anka oli aivan liiaksi typerä voidakseen toimittaa niin tunnollisen tehtävän, eikä ollut sopivaa uskoa sitä kellekään vieraalle ihmiselle. Tohtorilla ei siis ollut mitään muuta neuvoa kuin turvautua itseensä ja omaan kekseliäisyyteensä.
Lopulta hän tekikin mielestään erittäin onnistuneen keksinnön. Niin paljon hän muisti tavoista ja tottumuksista maalla, että täysikasvuiset tytöt nousevat aamusilla aina ensiksi, menevät antamaan lehmille ruokaa, tekevät tulen, tuovat vettä j.n.e., ja hän päätti tehdä aikaisen aamukävelyn Jeshtshediin päin. Hän toivoi varmasti saavansa nähdä Enefan, ja jos hän vaan sai nähdä hänet, piti hän kyllä huolen lopusta.