"Niin, enkö minä luullut sitä!" huusi ukkovaari iloissaan, tietäessään olevansa oikeassa edes jossain asiassa. "Hän vaan pilkkasi Enefaa!"
"Mutta se ei ollut mitään sellaista pilkkaa, joksi te luulette sitä; hän oli kyllä niin vakava kuin kuka tahansa… Mutta kuulkaas, ukkovaari, ajakaa nyt pois nuo houreet päästänne ja olkaa niinkuin ennenkin! Tehkää samoin kuin minäkin! Elkää olko huomaavinannekaan, mitä nuorilla on keskenään; elkää kehoittako heitä, mutta elkää pidättäkökään heitä. Jos he todellakin tahtovat saada toisensa, niin antakaa heidän ensin tehdä selvä keskenään, ja sitten he tulkoot meidän luo pyytämään siunausta — ja minun he saavatkin! Ei kenenkään ihmisen pidä koskaan sekottua kahden nuoren sydämmen keskenäisiin asioihin eikä koettaa ennen aikoja lähentää heitä toisiinsa tai syntisessä itseviisaudessa eroittaa heitä. Rakkaus tulee Jumalalta, ja Jumalalle on jätettävä sen huolehtiminen… Mutta te näytätte yhä yhtä epäilevältä! Onko teillä mielessänne kenties joku toinen mies Enefalle, ja pelkäättekö te, että, ellei tästä tule mitään, Otikikin vetäytyy takaisin eikä tahdo tietää Enefasta? Mutta enpä totta totisesti voi käsittää, kenen te olisitte voinut valita Enefalle! Ettekö tiedä, ettei hän välitä täällä ainoastakaan pojasta, ja hän on heidän mielestään röyhkeä? Pankaa mieleenne, ukkovaari: jos hän ei ota Otikia, niin ei hän mene koskaan naimisiin — Otik tai ei kukaan. Minä tunnen Enefan paremmin kuin te itse."
Ukkovaarin pää painui alas, taas täytyi hänen myöntää muorin olevan oikeassa, kelle kylän pojista hän olisikaan uskonut Enefan? Kuka heistä olisikaan ymmärtänyt arvostella hänen ylevää sieluaan, kenen kanssa hän olisikaan voinut tuntea itseään onnelliseksi, kehen hän olisi ilolla luottanut?
"Olkaa nyt järkevä ja hyvä, ukkovaari, ja menkää huoletta ja rauhassa kotianne! Iltapäivällä varmaankin pyydätte meidät kahville, vai mitä? Otik ja minä tulemme katsomaan teidän Betlehemiänne. Elkääkä unohtako välipuhetta: me annamme molempain nuorten pitää huolta itsestään, emmekä ole heitä huomaavinammekaan. Me vanhat kulutamme ajan puhumalla, mitä on tapahtunut eikä enää tule tapahtumaan."
Ukkovaari huokasi.
"Jos kerta te olette rauhallinen, niin täytyy kai minunkin olla", vastasi hän, noustessaan ylös, ja hänestä voi nähdä, että hänen sydämmeltään oli pudonnut kivi. "Minä teen, kuten te neuvoitte minua, ja luulenpa, että se on parasta. Tervehtikää sitten poikaanne, että minä olen ollut täällä, ja että minä kysyn ystävällisesti, tahtooko hän tehdä minulle kunnian ja kurkistaa luokseni iltapäivällä. Kunpa hänen käyntinsä kattomme alla tulisi siunaukseksi eikä onnettomuudeksi!"
"Niin, suokoon sen Jumala!" sanoi Mrakot muori, kurottaessaan isoisälle toisen kätensä ja kuivasi toisella silmänsä nurkkaa.
Otikin ei tarvinnut kauan maata lymyssä Podhaiskyn mökin edustalla. Vähän ajan kuluttua häämöitti jotain alhaalla puutarhassa, ja tällä kertaa ne todellakin olivat Enefan viheriät liivit ja valkoiset hihat, jotka Otik oli niin usein ollut näkevinään. Enefa tuli puiden välistä, lähdettä kohti, niin hitailla askelilla, kuin hän olisi ennättänyt tulla hyvin, hyvin väsyneeksi. Tultuaan esille, laski hän maahan punasen sankon, joka hänellä oli kädessään, jäi seisomaan liikkumattomana ja katsoi haaveilevana alas kirkkaaseen veteen. Hänen pitkät, mustat palmikkonsa putosivat puoleksi irralleen, hänen selkäänsä pitkin ja todistivat, ettei hän ollut vielä ajatellut itseään tai muistanut ollenkaan pukuaan. Mutta miten hyvin tämä vähäinen huolimattomuus sopi hänen alakuloiseen katseeseensa, hänen kalpeisiin kasvoihinsa, koko hänen surulliseen, synkännäköiseen muotoonsa! Vielä kerran täytyi Otikin ajatella, että Enefa voi todellakin loitsia — sillä joka kerta, kuin hän näki tytön, miellytti Enefa häntä yhtä vastustamattomasti, teki hänet yhtä pyörälle ja ihastuneeksi. Nähdessään Enefan katsovan noin haaveilevasta veteen, huomatessaan kyyneleiden jälkiä hänen hienoilla poskillaan, päätti hän edes kymmenennen kerran, että niin kauniilta kuin juuri tällä hetkellä ei Enefa ollut näyttänyt hänen mielestään vielä koskaan.
Aivan lähteen vieressä seisoi kirsikkapuu täydessä kukassa. Äkkiä painoi Enefa poskensa sen runkoa vastaan ja puisteli sitä keveästi. Valkeat kukkaset ja kirkkaat kastepisarat alkoivat tippua hiljaa alas ja peittää sametinhienoa tukkaa, valkeaa kaulaa ja itkettyneitä silmiä — sillä mielihyvää ilmaisevalla hymyilyllä oli hän kääntänyt kasvonsa ylöspäin, jotta kaste olisi vilvoittanut ja kukat hyväilleet niitä.
"Enefa!" kuului pisteaidan toiselta puolen.