Enefa säpsähti, katsoi taakseen, ja hiljaa huudahtaen ojensi hän molemmat käsivartensa. Häntä olisi voinut luulla Jeshtshedin metsien haltijattareksi, joka oli pukeutunut helmiin ja jalokiviin.
Yhdellä hyppäyksellä oli Otik pisteaidan toisella puolella, tarttui Enefan käteen ja kumartui sykkivin sydämmin häntä vastaan; puhtaimman onnen hohde oli levinnyt Enefan kasvoille.
"Mitenkä sinulla on sydäntä olla poissa, minun luotani niin kauan", huudahti Otik kiihkeästi.
"Siihen minä en mahda mitään", kuiskasi Enefa. "Ah, minä en saa koskaan nähdä teitä! Joka aamu minä tulen tänne kirsikkapuulle ja annan sen kasteen pudota päälleni — sen sanotaan ottavan kaiken kaipauksen ihmisen mielestä. Mutta minua se ei auta. En ole tuntenut ainoataan kertaa siitä mitään helpotusta."
"Sinä siis tahdot unohtaa minut?" huudahti Otik yhä kiihkeämmästi, yhä nuhtelevammin.
Enefa tarkasteli häntä yhtä kummastuneena ja epäillen, kuin Otik olisi nuhdellut häntä siitä, ettei hän tahtonut taivaan vihan kohtaavan häntä.
"Sano ettet koskaan unohda minua, ettei ollut tarkoituksesi karkoittaa minua mielestäsi!" jatkoi Otik myrskyisen kiivaasti. "Herkeä toki tottelemasta ukkovaaria, Enefa! Hänkö on ainoa, jolla on täällä terve järki? Hänkö on ainoa, jolla on oikeus sinun rakkauteesi, koska sinä tottelet sokeasti hänen käskyjään ja polet toisen sydämmen jalkojesi alle? Elä usko, mitä hän koettaa luulotella sinulle minusta; minä pidän sinua suuremmassa arvossa kuin hän. Jos pysyt edelleenkin tulematta meille, niin sano edes, missä muualla minä saan tavata sinua. Sano se minulle, sano se minulle, ellet tahdo minun menehtyvän ikävään! Tuletko tänne joka aamu noutamaan vettä? Minä olen odottava sinua täällä keskiyöstä asti, etten tulisi liika myöhään… tai vielä parempi, näytä minulle, missä sinun ikkunasi on! Minä tulen sinne iltasilla, kun kaikki nukkuvat, sitä varten vaan, että saisin kuulla yhden ainoan pienen sanan…"
Enefan silmät välähtivät ilosta, ja hän oli jo kääntynyt näyttääkseen, missä on ikkuna, jossa hän ilta illan jälkeen seisoo ja ajattelee Otikia, ikävöi häntä, itkee hänen tähtensä — mutta yht'äkkiä hän hillitsi itsensä.
"Te ette koskaan enää saa tulla tänne puron luo minun luokseni ettekä minun ikkunallenikaan."
"Miksi en, kovasydämminen tyttö? Sinä et siis, välitä minusta vähääkään! Et puoltakaan siitä mitä minä välitän sinusta! Sinä et kysy minun tahtoani, sinä et koskaan tahdo tehdä, mitä minä pyydän sinulta!"