Mrakot muori puhkesi velvolliseen ihmettelyynsä, ja tohtorikin murahti jotain, jonka oli ilmaistava hänen ihmettely ään; mutta Jumala ties oliko hän kuullut ainoatakaan sanaa isoisän kertomuksesta.
"Toisella kerralla tapasi isä merinoidan Svietlan kalalammikolla", jatkoi isoisä. "Muuan poika oli hukkunut siihen uidessaan, ja moni oli sukeltanut hänen jälkeensä saadakseen vanhemmille takaisin edes hänen kuolleen ruumiinsa, jotta he olisivat voineet haudata hänet kunnollisesti. Mutta oli aivan mahdotonta saada käsiin poikaa. Lopuksi he alkoivat epäillä, etteivät asiat olleet oikeassa, ja lähettivät hakemaan isääni. Isä ei miettinyt koskaan kahta kertaa, kun oli kysymys sellaisista asioista, hän tuli ja päätti heti hankkia selvän, oliko siellä mitään merinoitia; jos oli, aikoi hän ajaa ne sieltä vaikka oman henkensä uhalla, sen tähden vaan ettei mitään vielä suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.
"'Jos kohoaa valkeita kuplia', sanoi hän ennen sukeltautumistaan, 'niin merkitsee se sitä, että minä tulen takaisin terveenä ja virkeänä; mutta jos näette punasia, niin rukoilkaa minun sieluni puolesta, sillä silloin minä en tule enää koskaan takaisin!' Ja ihmiset kokoontuivat suuriin joukkoihin lammen ympärille ja tuijottivat veteen, niin että olisivat voineet tuijottaa silmät päästään. Kohta he aivan kuin huokasivat huojennuksesta — kohosi vaan valkeita kuplia, ei ainoatakaan punasta. Eikä viipynytkään kauan, ennenkun isäni tuli hyvinvoivana uiden maata kohti. Hänellä oli jotain sylissään, joka näytti vanhalta lahonneelta puunrungolta tai muulta sellaiselta. 'Tässä minulla se kuitenkin on!' huusi hän ja viskasi sen maalle. Kun ihmiset katsoivat paremmin, saivat he nähdä, että se oli pieni mies, aivan säntilleen samanlainen kuin heidän omain lastensa riepunuket, mutta jonka kasvot irvistivät oikein hävittömän ilkeästi. 'Minun täytyy mennä alas vielä kerran; siellä on vielä jotain jälellä', sanoi isä, ja niin sukeltautui hän uudelleen ja oli kohta taas onnellisesti ylhäällä. Tällä kerralla hän toi mukanaan merinoidan rouvan, joka oli aivan miehensä näköinen, ja heidän kolme lastaan. Ja kaikki ne itkivät ja valittivat sitä, että olivat kuivalla ja rukoilivat isääni niin kauniisti, että hän päästäisi heidät; silloin he muka heti lähtivät tiehensä eivätkä näyttäytyneet niillä seuduilla enää koskaan. Ja isä, jolla nyt oli tietysti valta heidän suhteensa, hän vastasi, ettei heidän tarvinnut huolehtia, sillä hän kyllä antaisi heille kodin olopaikaksi. Ja niin ajoi hän heidät Krkonosheen saakka, vieläpä sellaiseen paikkaan, jossa vuoret ovat korkeimmat ja jyrkimmät, ja noitain täytyi tietysti totella häntä. Mutta silloin tuli uusia valituksia; he rukoilivat häntä niin liikuttavasti, että hän ajaisi heidät jonnekin, jossa olisi edes muutama lusikallinen vettä eikä vaan kovia kallioita, sillä siellä heillä oli niin vaikea elää. Mutta isä vastasi, että se tuomio oli oikeudenmukaisin: nyt he saivat maalla koetella, mitä heidän omat uhrinsa olivat tunteneet, kun heidät oli vedetty veteen. Niin lähti sitten merinoita perheineen matkalle, ja isä seisoi ja katsoi heidän jälkeensä ollakseen varma, että he menivät sitä tietä, jota oli määrä mennä. Silloin hän yhtäkkiä huomaa, että rouvalla on jotain piilossa esiliinansa alla. Hän juoksee rouvan jälkeen, tempaa itselleen sen mitä rouvalla on, ja — kas ihmettä! — se oli pieni rumpu. Isä ymmärtää tietysti kohta mitä siinä on ja lyö reiän nahkaan. Ulos ja kohti taivasta lentää neljä kanarialintua; ne olivat niiden sielut, jotka merinoidat olivat vetäneet luokseen. Siitä hetkestä saakka ei ole näillä seuduilla kuultu enää koskaan puhuttavan mistään merinoidista."
"Silloin on teidän isänne vapauttanut meidät vaikeasta rangaistuksesta", sanoi Mrakot muori sydämmellisellä kiitollisuudella. "Joka kerta kuin te kerrotte minulle hänestä, saan minä kuulla jotain uutta ja ihmeellistä, jota hän on tehnyt. Olihan veljennekin, se, joka vaelsi Jerusalemiin, myöskin mainittu mies, vai miten?"
"Oli, hän osasi ennustaa tulevia asioita. Hän tiesi edeltäkäsin, mitä tuli tapahtumaan; kaikki, mitä tapahtui, oli hän jo ennustanut. Monet eivät tahtoneet uskoa häntä ja koettivat pitää häntä ihan pilkkanaankin. Usein oli heillä tapana sanoa: 'ennemmin kuin se ja se tapahtuu tai ei tapahdu, tulee paholainen itse Jeshtshediin'. Mutta veli vastasi: 'se tapahtuu, sen saatte nähdä, eikä paholainen tule Jeshtshediin. Sen on Jumala sitonut kiinni omaan paholais-valtakuntaansa'.
"'Uskotko sitten, että Jumala on luonut sepän, joka on takonut kahleita paholaisen sitomiseksi tuliliekkiin?' 'Sitä en usko', vastasi veljeni, 'mutta uskon, että Jumalalla on valta kaikkeen paljaalla sanallaan, ja ettei hän tarvitse tulta eikä kahleita, jos hän tahtoo pitää pahaa vihollista vankeudessa.' Silloin täytyi ihmisten heretä tekemästä pilkkaa ja he alkoivat uskoa häntä — varsinkin kun kaikki, mitä hän ennusti, kävi aina aivan täsmälleen toteen.
"Kerran hän muun muassa ennusti, että on maksettava vapaehtoinen vero, jota herrat eivät joka tilaisuudessa ota vastaan. 'Vaikka me olemmekin uskoneet kaikkea, mitä sinä olet ennustanut, ja kaikki on käynyt toteen, niin et sinä kuitenkaan voi saada meidän kalloihimme tuollaista hassutusta!' sanoivat kaikki, jotka kuulivat sen. Mutta kuitenkin kävi, niinkuin hän oli ennustanut. Kun joku aika sen jälkeen pantiin toimeen suuret arpajaiset, muistivat kaikki veljeäni ja ihmettelivät häntä, sillä arpajaisethan ovat laillaan vapaehtoinen vero, jota herrat eivät aina tahdo ottaa vastaan; jos tulee minuutinkaan, liika myöhään, eivät he ota edes rahojakaan, vaikka saisivat tuhansia markkoja. — Toisen kerran hän ennusti, että oli tuleva aika, jolloin ei kukaan uskaltaisi lähimpään kylään, ellei esivalta ollut antanut hänelle siihen avaimia. Ja kaikki muistivat sen ennustuksen, kun muutaman vuoden päästä annettiin määräykset kotipaikkaoikeudesta eivätkä ihmiset uskaltaneet mennä toisesta kylästä toiseen, elleivät olleet saaneet avaimia esivallalta."
"Sepä vasta oli ovela mies!" vakuutti Mrakot muori nähtävästi tyytyväisenä.
"Niin, kyllä hän osasi povata niin, että riitti, mutta kaikessa muussa oli kuitenkin isäni häntä etevämpi. Hän oli merkillisin suvussamme. Hän olisi monasti voinut hankkia kaiken sen, jota lyhytnäköiset ihmiset sanovat onneksi, mutta hän työnsi sen aina luotaan. Hän tiesi esimerkiksi, milloin ja missä kyttäyrtti kukki Jeshtshedissä, mutta hän ei koskaan välittänyt mennä sitä poimimaan; hänen suuri sielunsa halveksi kaikkia maallisen elämän pieniä viettelyksiä.
"Muutaman kerran hän näki kolmena yönä peräkkäin saman unen. Hän oli näkevinään aaveen tulevan luokseen ja kertovan, että Machovsbergissä, tiedättehän, oli kätkettynä aarre, ja että avain siihen aarteeseen oli kätkössä siinä ja siinä paikassa maantien varrella. Isä ei välittänyt unesta kahtena ensimäisenä yönä, mutta sitten kolmantena yönä alkoi aave oikein, ahdistella häntä. 'Minä rukoilen sinua', sanoi hän, 'mene ja ota ulos aarre, niin pääset itse rikkaaksi mieheksi, ja minut sinä vapautat suurista tuskista; sinä teet palveluksen sekä itsellesi että minulle. Minä olin eläissäni sotilas, joka ryöväsin luostareita ja rosvosin ihmisiä. Siitä syystä olen minä nyt palanut kolme sataa vuotta kiirastulessa, eikä tippaakaan vettä ole sillä aikaa tullut huulilleni.'