Onneksi eivät vanhukset olleet mitään huomaavinaan. Aamullisen välipuheensa mukaan antoivat he nuorten olla itsekseen ja pitivät seuraa yksinomaan toisilleen. Jenikiä ei näkynyt. Kuultuaan tohtorin tulosta oli hän hiipinyt julmistuneena tiehensä. "Saat nähdä, ettei sinun tohtorisi ole kaiken lopuksi penninkään arvoinen", ennusti hän sisarelle, joka torui häntä hänen tyhmistä puheistaan.
"Aivan ensin täytyy teidän levätä hiukan ja saada pisara kahvia; sitten menemme katsomaan, onko Betlehem sellainen kuin herra tohtori muistaa sen olevan", sanoi isoisä kohteliaasti, saattaessaan vieraitaan tupaan, joka loisti siisteydestä: lattia oli kuin lunta, uuninsuu kuin peili, ja ikkunaruudut paistoivat kuin aurinko. Pyhäin kuvien ympäri kierteli kukkivia orapihlajan oksia, ja pöydän alle oli riputeltu hakattuja kuusen havuja, aivan kuin juhannussa.
Omituinen, aivan uusi rauhan tunne valtasi tohtorin, kun hän astui yksinkertaiseen pieneen tupaan. Ulkona liitelivät pääskyset, jotka olivat rakentaneet pesänsä sen sammalilla peittyneen katon räystään alle; puutarha ympäröi sitä ikäänkuin vihannoiva nauha ja lähetti tuoksujaan sisään avonaisesta ikkunasta; valkea kukko, jolla oli heleän punanen harja, käyskenteli ulkona kirjavan kanalauman etunenässä, joukko kaniinia, valkeita ja sametin hienoja kuin untuvapallot, hyppeli pensaiden välissä; joka puun haaralla viserteli lintu, joka oksassa oli puhkeamaisillaan kukka — — — Missä olisi saanut nähdä kauniimpaa?
Ja samaa kysyi tohtori itseltään, antaessaan katseensa levätä huoneen komeilla, vanhanaikuisilla huonekaluilla, tarkastellessaan hopeatukkaista ukkoa, joka varmaankin olisi saanut sijan maansa suurten ja viisasten miesten joukossa, jos hän vaan olisi kuulunut toiseen yhteiskuntaluokkaan. Entä hän sitten!… Ja kun tohtori oli luonut katseensa Enefan solakkaan, ryhdikkääseen vartaloon, ei hän ottanut sitä enää pois hänestä. Hän seurasi Enefan jok'ainoaa liikettä, Enefan laittaessa pöytää, ja hän tunsi, miten hänen päänsä tuli yhä enemmän pyörälle, hän tiesi yhä vähemmän, mitä sanottiin ja tehtiin hänen ympärillään — hän näki ainoastaan Enefan.
Hänen ihastuksensa nousi ylimmilleen, kun Enefa, seistessään ja häärätessään takan ääressä, yht'äkkiä hymyili hänelle ja isoisän selän takana osotti luottavaisesti sormellaan ylös ovipieleen, jossa hänen hiuskarvansa oli varmassa tallessa.
"Näetkö, että minä lumosin sinut?" sanoi hänen veitikkamainen katseensa. Siihen Otikin silmät vastasivat: "Jatka lumoamistasi edelleenkin; sinä et voi tehdä minulle parempaa palvelusta."
Sillä aikaa kuin molemmat nuoret puhuivat toisilleen katseilla, olivat vanhukset vaipuneet keskusteluun, joka hyvin huvitti heitä molempia. Isoisä kertoi, punasena innostuksesta, ja Mrakot muorikin oli punanen pelkästä halusta saada kuulla, mitä ukolla oli kerrottavaa.
"Isänne näki siis merinoidan kahdesti?" kysyi hän hämmästyneenä. "Ja ajatelkaa, että kuitenkin on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, ettei ole merinoitia eikä muita henkiä ja noitia!"
"Se, joka ei tahdo uskoa, voi olla uskomatta; mutta minä olen itse kokenut, että niitä on olemassa, ja siitä syystä täytyy minun uskoa niihin", vastasi isoisä. "Ne saivat alkunsa silloin, kun Jumala ajoi pahat enkelit pois taivaasta. Kaikki eivät tulleet sinne, jonne niiden olisi pitänyt tulla; moni putosi alas meidän maamme päälle, pilviin, vesiin ja rotkoihin, ja ne ovat juuri ne metsän haltijat ja veden henget ja vuoripeikot, jotka monta sataa vuotta ovat kiusanneet ihmisiä ja kiusaavat heitä, niin kauan kuin Jumala sitä sallii.
"Isävainajani sai todellakin kahdesti nähdä merinoidan; toisella kerralla olin minä mukana, toisella en, mutta molemmilla kerroilla olisi hänelle voinut käydä pahasti. Kerran oli isä menossa katsomaan muutamaa miestä, jolla oli kipeä jalka, ja minä läksin mukaan kantamaan hänen vasuaan, jossa oli siteitä ja muuta sellaista. Se tapahtui keväällä, juuri tähän aikaan, sillä erotuksella vaan että silloin oli lämpimämpi. Me tulimme hikisiksi käynnistä. 'Tule, mennään uimaan!' sanoi isä, jouduttuamme puron luo, joka tuli kuohuen aivan läheiseltä kalliolta ja juoksi sitten eteenpäin uomassaan hiljalleen ja rauhallisesti ja aivan kukkien reunustamana. Ei yksikään ihminen olisi luullut siitä paikasta mitään pahaa; siellä oli niin suloista ja rauhaisaa. Me riisuuduimme ja menimme veteen; mutta tuskin oli isä astunut muutaman askeleen eteenpäin, ennenkun hän alkoi horjua ja huutaa, että joku veti häntä alaspäin. Ellen minä olisi hyökännyt maalle ja ruvennut vetämään häntä kaikin voimini, olisi hän varmaankin mennyt pohjaan. Viipyi hyvän aikaa, ennenkun hän taas tointui. 'Katsos', sanoi hän, kun oli tointunut ja alkoi katsoa ympärilleen, 'tuolla menee se, joka tahtoi minua hengiltä. Ellet sinä, poika, olisi ollut mukana, olisin minä varmaan joutunut hänen valtaansa'. Ja hän viittasi valkotukkaseen poikaan, joka juoksenteli korkeassa ruohikossa ja poimi keväänlempiä ja orvokkia ja lemmikkiä. 'Ei kai se ole mahdollista', sanoin minä, sillä minä en voinut mitenkään luulla, että tuolla viattomalla raukalla oli niin musta sydän. 'Näitkö pojan, ennenkun hyppäsimme veteen?' kysyi isä. 'En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten nähnyt'. 'Siinä näet', jatkoi hän, 'ja kuitenkinhan me katsoimme niin tarkkaan, oliko kukaan läheisyydessä, ennenkun hyppäsimme veteen. Näetkö nyt, etten minä erehdy?' Ja hän otti pari pitkää hyppäystä ja tarttui poikaan, ennenkun tämä tiesi vähääkään. Sitten hän puisteli häntä voimiensa mukaan ja puisteli niin kauan, että minä lopulta pyysin häntä päästämään raukan eikä tekemään hänelle enää mitään pahaa — minua säälitti poikaparka. 'Ketä sinä, narri, luulet puolustavasi?' huusi isä ja puisteli häntä vielä rajummin; 'tule vähän lähemmäksi, niin saat nähdä mikä tämä on!' Minun täytyi mennä ja tarttua pojan niskaan, ja — ei nyt kummempaa! — kokonainen vesivirta juoksi hänen hiuksistaan. Samassa hän solahti isän käsistä ja oli kuin poispuhallettu — hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Me katsoimme toisiimme ja luulimme melkein, että kaikki oli ollutkin ainoastaan unta — niin yht'äkkiä oli poika hävinnyt."