* * * * *

Siihen asti oli tohtori käynyt Podhaiskyllä aina iltapäivällä, eikä hän seuraavanakaan päivänä tahtonut tehdä tästä mitään poikkeusta. Tunnit tuntuivat tietysti pitkiltä, mutta olihan hänellä kuitenkin päämaali odotettavana, ja sitä paitsi oli hänen päänsä nyt niin täynnä ajatuksia, suunnitelmia ja tuumia — sillä ei hän kuitenkaan ollut niin kokonaan hetken lapsi, kuin hän joskus tahtoi näyttää — että hänkin tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Luonnollisesti hän aikoi antaa myöskin ukkovaarille ja äidilleen tiedon päätöksestään, mutta se oli hänen mielestään hyvin ikävä velvollisuus, josta syystä hän päätti siirtää sen ainakin huomiseksi. Hän tahtoi ensin vielä kerran puhutella Enefaa.

Tavallisuuden mukaan käytti hän aamupuolensa 'metsästämiseen', joka oli julkinen nimitys hänen tuumattomilla kuleksimisillaan metsissä. Ja tänään voi otus olla jos suinkin vielä levollisempi kuin tavallisesti. Tohtori ei ajatellut mitään muuta kuin elämänsä suurta muutosta, suurta, urhoollista päätöstä, jonka hän oli tehnyt. Väliin valtasi hänet sellainen ääretön onni, että hän olisi tahtonut huutaa siitä linnuille ja kukille ja puille; ja hän oli varma, että linnut onnitellakseen häntä olisivat visertäneet kovemmin, puut humisseet kuuluvammin ja kukat tuoksuneet suloisemmin. Väliin hän taas oli täynnä mietteitä ja suunnitelmia, miten hän järjestäisi elämänsä, minne tekisi häämatkan, j.n.e., ja lopuksi valtasivat hänet välistä uudelleen tyhmät epäilykset, joutavat arvelut. Mutta ne tunteet hän voi onneksi heti tukahuttaa.

Päivällisen seutuun hän läksi kotia päin ja meni suoraan huoneeseensa. Tultuaan kynnykselle, tervehti häntä kaikuva nauru, ja äärimmäiseksi hämmästyksekseen, joka oli sitä paitsi perin vastenmielinen, huomasi hän kaksi ystäväänsä Pragista, jotka loikoivat hänen sohvallaan — Enefan sohvalla! Ne olivat iloisia veikkoja, joiden seurassa hän oli viettänyt monta hetkeä, ja jotka olivat kuuluneet niihin, jotka uutterimmin olivat turvautuneet hänen kukkaroonsa.

Nämä herrat olivat katsoneet hänen lähtöään tietysti kaikkea muuta kuin iloissaan, mutta he olivat lohdutelleet itseään sillä, että hän tulisi viikon kuluttua takaisin. Hänen siveyttä saarnaava äitinsä ei varmaankaan voisi kahlehtia häntä enää siellä kaukaisessa erämaassa. Suureksi hämmästyksekseen huomasivat he erehtyneensä. Kului viikko viikon jälkeen, eikä kuulunut mitään Otikia. He kirjoittivat hänelle, mutta eivät saaneet vastausta; he kirjoittivat uudelleen — mutta ei sittenkään mitään tietoja hänestä. Silloin he alkoivat ruveta epäilemään, etteivät asiat olleet oikein. Kenties äiti aavisti päällekirjoituksesta, keneltä kirjeet tulivat, ja salasi ne häneltä, tai kenties hänen oli onnistunut saada Otik jättämään virkamiesura mielestään ja jäämään hänen luokseen. Tämä viimeinen olisi ollut heille melkoinen pettymys. He päättivät itse matkustaa häntä tervehtimään, vapauttaa hänet, jos hän todellakin oli äidin kahleissa, sekä viedä hänet riemulla takaisin Pragiin. Tässä heidän päätöksessään antoi heille innokkaasti tukea setä, joka useammasta kuin yhdestä syystä olisi tuntenut pettyvänsä, jos hänen entinen holhottinsa olisi tällä tavoin lopettanut uransa.

Nähtyään toverinsa sai Otik halun paeta, piilottautua heiltä. Hänestä tuntui, kuin hän vihannoivasta puutarhasta olisi astunut pimeään luolaan. Koko huoneen ilma tuntui hänen mielestään saastutetulta heidän siellä olostaan; runollisuuden, puhtauden ja pyhyyden, joka Enefan käynnistä saakka oli näyttänyt hänestä levänneen siellä, olivat he karkoittaneet ainiaaksi sieltä. Ennen ei heidän kohtuullisesti löyhä siveellisyytensä ollut koskaan tuntunut vaivaavan häntä; hänen mielestään oli pääasia ollut se, että he olivat voineet valmistaa hänelle iloisen hetken, että he ottivat elämän yhtä iloiselta kannalta kuin hänkin; mutta nyt oli muute liiaksi suuri, juopa, liiaksi leveä.

Tottumus ja kasvatus olivat kuitenkin valtavammat kuin vastenmielisyyden ja inhon tunne. Hän tervehti heitä iloisesti hämmästyneen näköisenä. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään näyttää, ettei hän ollut koskaan pyytänyt heitä tulemaan, että he olivat tulleet täydellisesti sopimattomalla ajalla, ja ettei varmaankaan mitkään ystävyyden tunteet olleet vietelleet heitä tänne, vaan ainoastaan itsekkäät tuumat. Molemmilla heillä oli aina ollut häneen suuri vaikutus, sillä heillä oli myrkyllinen, sujuva kieli ja he pitivät itse kunniana tätä sujuvuutta, jota he uskottelivat muille lahjomattomaksi suoruudeksi ja rehellisyydeksi. Välttääkseen heidän purevaa ivaansa tai saadakseen heidän mieltymyksensä oli Otik monasti tehnyt sellaista, johon hän ei olisi muutoin koskaan tehnyt itseään syypääksi, ja josta hän olisi maksanut paljon, jos olisi saanut sen tekemättömäksi. Mutta hänellä ei ollut kuskaan ollut voimaa vetäytyä heistä erilleen, jos hän joskus olikin toivonut voida tehdä siten; he olivat imeytyneet häneen kiinni kuin verimadot.

Tälläkin kertaa antautui Otik ystäväinsä vaikutukselle alttiiksi. Hän puhdisti itseään sillä, ettei hän ollut saanut heidän kirjeitään ja pyysi heidät heti päivälliselle. Äiti, joka oli nähnyt hänen tulevan kotiin, oli lähettänyt Ankan tuomaan ruuan hänen huoneeseensa, ettei heidän tarvinnut vaivata itseään tulemalla alas. Hän ei pitänyt poikansa vieraista; hän aavisti heti, että Otik juuri heidän kanssaan käveli useimmin Prsjikopilla ja että hän juuri heidän seurassaan hävitti enimmän rahoja.

Istuuduttiin pöytään. Ystävät ottivat armollisesti vastaan tohtorin anteeksipyynnöt maalaisaterian yksinkertaisuudesta ja tarttuivat ruokiin hyvin halukkaasti, mutta eivät siltä antaneet niiden tukkia suitaan. He nauroivat ja laskivat leikkiä yhtenään ja kertoivat milloin mistäkin, mitä oli tapahtunut, Otikin poissa ollessa pääkaupungista. Niin ja niin monta naissydäntä, kertoivat he tuttavallisesti toisilleen silmää iskien, oli särkynyt surusta hänen lähtönsä vuoksi, ja niin ja niin monta särkyi lisäksi, ellei hän lähtenyt heidän kanssaan takaisin kaupunkiin ja kiiruhtanut lohduttamaan niiden onnettomia omistajattaria.

Otikin korvissa kuului tämä sisällyksetön lörpötys aluksi variksien raakumiselta satakieliä täynnä olevassa puistossa. Hänen mielensä oli vielä täynnä eilispäivän suloisia muistoja, ja kauan ne olivat vallalla nykyisistä huonoista ja halpamaisista. Mutta kuta kauemman hän kuunteli raakumista, sitä tutummalta se kuului, hän tottui siihen uudelleen, ja ennen tunnin kuluttua hän palkitsi ystäviensä sukkeluudet sydämmellisellä naurulla ja yhtyi itse heidän iloisuuteensa.