Ja Enefa hyppäsi tuoliltaan, vaipui polvilleen tohtorin eteen ja kohotti kyyneleiset kasvonsa ja ristiin pannut kätensä häntä kohti. Nyt vihdoinkin hän oli saanut sanoa tohtorille, mitä hän oli niin kauan miettinyt: että hänen sydämmellensä Otik oli puhunut sepittäessään "Oikeutta ikävöivänsä."
Ei ole mikään niin rikas kuin rikas nuori mieli. Se antaa antamistaan, tuhlaavasti, kiihkeästi, sokeasti — se antaa pois kauneimmat ajatuksensa, suurimmat, enin rakastetut unelmansa, ja jokaisesta ajatuksesta, jokaisesta unelmasta, jonka se siten lahjoittaa pois, saa se kymmenkertaista ihanamman, suuremman ja kauniimman korvauksen.
Alttari, jonka Enefa oli pystyttänyt tohtorille, oli hänen oma tekemänsä ja hänen omista rakennusaineistaan; tohtorin tehtävä oli ollut siinä ainoastaan vastaanottava: ei turmella. Enefalla oli ollut niin äärettömän paljon annettavaa, niin paljon koottua rikkautta, että hänen oli suorastaan täytynyt käyttää sitä sillä tavoin: hänellä oli ollut määrätön varasto rakkautta uhrata, mutta ei ollut ketään sen vastaanottajaa; hänellä oli ollut tarve katsoa johonkin ylös, ihailla jotain, eikä ukkovaari ollut osannut täyttää sitä kokonaan; sillä he olivat olleet liiaksi yhtäläisiä. Hän oli hautonut aatteita ja tunteita, joille hän oli turhaan etsinyt holhojaa.
Siten hänen ajatuksensa olivat joskus pysähtyneet naapurin poikaan, nuoreen mieheen, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, ja joka käytti niin monta, monta vuotta elämästään tietojen hankkimiseen. Mistä syystä hän mahtoikaan tehdä niin? Luonnollisesti sitä varten, että olisi sitten oppimattomain raukkain opettajana ja apuna! Mitähän hän mahtoi oppia? Ah, varmaankin kaikkea, sillä tiesihän isoisäkin niin paljon, vaikkei hän ollut koskaan lukenut — mitä sitten Mrakot muorin poika, jonka ei tarvinnut ajatellakaan muuta kuin viisauden hankkimista! Ja äiti, joka niin usein valitteli hänestä! Miten hän voi tehdä sitä, kun poika kuitenkin oli pyhittänyt elämänsä ainoastaan kaikelle suurelle ja kauniille! Hän tarvitsi rahoja — mitä sitten? Hän auttoi tietysti muita. Hän ei tahtonut tulla tervehtimään muoria — mitä sitten? Hänellä ei luonnollisesti ollut aikaa. Ja siten yltyi Enefa vähitellen puolustamaan tohtoria, ja se, jonka puolta täytyy alituiseen pitää, se tulee meille rakkaaksi, samoin kuin kaikki, jonka puolesta taistelemme ja jota tunnemme suojelevamme.
Askel askeleelta kasvoi tohtori siten kiinni hänen sydämmeensä ihanteena, hänen oman itsensä täydellisenä, kirkkaana heijastuksena, jolle hän tietämättään antoi kaikki ne ominaisuudet, kaikki tunteet ja pyrinnöt, joita hän kunnioitti. Kauan oli tämä jumaloiminen arkaa ja epäilevää ja ainoastaan puoleksi tunnustettua; sen jälkeen tuli 'Oikeutta ikävöivä' aivan kuin sytyttävä kipuna. Siitä hän sai varman vakuutuksen olleensa oikeassa, se ikäänkuin antoi hänelle ikävöidyn oikeuden antaa Otikille kaikki, kaikki…
Otik ei muistanut 'Oikeutta ikävöiväänsä' eikä siitä syystä ymmärtänyt Enefaa täydellisesti, mutta hän oli syvästi liikutettu. Maatessaan siinä hänen jalkojensa juuressa, kyyneleiset kasvot häneen käännettyinä ja ihastunut, leimuava katse häneen luotuna, näytti Enefa hänen mielestään tuhat kertaa kauniimmalta kuin ennen. Jokaisesta Enefan sanasta huokui palavaa, melkeinpä yliaistillista rakkautta, ja ääni kuului jumalalliselta. Niin rakastettu hän ei ollut koskaan voinut luulla olevansa.
"Niin, minä tahdon elää ja elänkin, mutta en kellenkään muulle kuin sinulle", huudahti hän, nostaessaan ylös Enefan ja painaessaan häntä rintaansa vastaan. "Sinä ansaitset sen, että minä pyhitän sinulle koko elämäni ja kieltäydyn tähtesi kaikesta muusta; sellaista aarretta, kuin se, minkä sinä lahjoitat minulle sydämmessäsi ja sydämmelläsi, ei löydy koko maan päältä. Tahdotko ruveta minun suojelusenkelikseni, tahdotko ruveta kumppanikseni, omaksitunnokseni, vaimokseni?"
Enefa vastasi ainoastaan hiljaa huokaisten, irrottautui Otikin sylistä ja kiiruhti pieneen kamariinsa. Tällä taivaallisen onnen hetkellä täytyi hänen olla yksinään.
"Niin, hän tulee omakseni, hänen täytyy tulla omakseni", kaikui ääni Otikin sydämmessä, hänen kävellessään kotiin päin ja kääntyessään vähän väliä katsomaan, eikö Enefa ollut tullut ulos etehisen portaille ja viitannut hänelle sieltä viimeistä jäähyvästiään. "Sillä lailla kuin hän ei kukaan voisi rakastaa minua; ei ole suorastaan ketään, joka enää ymmärtäisi rakastaa sillä tavoin. Oi, mikä onni, mikä ääretön autuus odottaakaan minua hänen rinnallaan — ainoan, jota olen milloinkaan rakastanut sydämmestäni! Pitäköön koko Prag minua narrinaan, ja naurakoon minulle kaikki sen pölkkypäät — siksi kunnes tulen ja näytän heille vaimoni… Mutta sitä minä en tee heti; minä vihitytän itseni häneen kaikessa hiljaisuudessa, ja sitten lähdemme pitkälle häämatkalle — matkoilla hän oppii pikemmin ja kokonaan sen, mitä minun vaimoni on välttämätöntä tietää. Lahjakkaisuudellaan ja synnynnäisellä hienoudellaan käytöksessä ja käsityksessä voi hän vuoden kuluttua kilpailla kenenkä maailman naisen kanssa tahansa ja olla Pragin hienoimpain salien kaunistuksena… Oi, miten onnellinen mies minä kuitenkin olen! Minulla ei ole ainoatakaan toivetta, ei ainoatakaan mielihalua — kaikki, kaikki ne ovat täytetyt!"
Tohtori luuli varmasti sydämmensä lopultakin voittaneen täydellisesti kaikki ennakkoluulot. Mutta se vaan osotti, miten peräti vähän hän itse tunsi tätä sydäntä.