Enefa ei huomannut mitään eikä aavistanut, miten hänen ihanteensa taisteli ja kamppaili, ja miten tämä turhaan koetti tulla ratkaisevaan päätökseen. Hän oli onnellinen, täydellisesti ja aivan onnellinen, eikä hänen johtunut koskaan mieleensä ikävöidä mitään enempää kuin mitä nykyisyys antoi hänelle. Saihan hän joka päivä nähdä tohtorin, tohtori käyttäytyi häntä kohtaan kuin itse hyvyys, hän tunsi, että Otik piti hänestä, hän sai kuunnella Otikia samoin kuin Martan sisar Maria kuunteli herraansa ja mestariansa. Tulevaisuutta hän ei ajatellut; hänen toiveensa eivät ulottuneet kauemmaksi kuin mitä hänellä jo oli. Hän nautti täydellisesti nykyisestä onnestaan.
Kerran kysyi isoisä, mistä tohtori piti enin kaikesta, jota hän oli nähnyt matkoillaan.
Tohtori mietti hetkisen ennen vastaamistaan. Sen jälkeen hän sanoi, katsoen merkitsevästi Enefaan:
"Jos olen suora, niin on se meidän Jeshtshedimme, joka on huvittanut minua kaikista enin. Kaikkialla muualla minä olen kohdannut uusia tuntemattomia maailmoja; täällä minä olen tavannut jäännöksen vanhasta, unohdetusta. Kuullessani muorin puhuvan mietteistään, teidän, isoisä, ennustavan ilmoja ja muita tapahtumia tai onnettomuuksia, Enefan lukevan sairaille j.n.e. — silloin muuttuu minulle entisyys ikäänkuin eläväksi, ja minä siirryn ajatuksissani monta vuosisataa taaksepäin. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi mennyt aivan vasta se aika, jolloin esi-isämme läksivät alkuperäisestä kodistaan, vaelsivat tänne vuoristoon ja rakensivat tänne majansa. He ajattelivat ja luulivat aivan samoin kuin tekin maailmasta ja kaikista näkyvistä ja näkymättömistä olennoista; te kannatatte heidän mielipiteitään, tapojaan ja mielialojaan. Tuntuupa minusta siltäkin, kuin te itse tietämättänne olisitte ottaneet heidän velvollisuutensa ja tehtävänsä. Esi-isillämme oli velvollisuutena vartioida rajametsiä, jotka ulottuivat täältä Saksiin ja Preussiin saakka. Vaikka te olette satoja vuosia olleet pelkkäin vierasten ja vihamielisten kansanainesten ympäröimänä, ette te ole kuitenkaan antaneet niiden tähän saakka paljoa tunkeutua tänne, vaan olette tietämättänne, mutta kestävästi ja sitkeästi pysyneet tavoissanne, tottumuksissanne ja mielipiteissänne. Ja sillä tavoin te olette yhä edelleen vartioineet ja suojelleet tshekin kansan ikivanhoja rajoja."
Niin halukkaasti kuin sillä kerralla ei ukkovaari ollut vielä koskaan kuunnellut tohtoria. Hän teki hänelle kysymyksen toisensa jälkeen, ja enin kaikista huvitti häntä saada tietää, mistä nämä vanhat tshekit olivat tulleet, olivatko he uskoneet Jumalaan, ja millä tavoin he olivat hankkineet elatuksensa. — Niin vanha kuin hän olikin, vakuutti hän sitten, aikoi hän vielä kerran nousta Horekille, vuorenkukkulalle, jonka hän näki ikkunoistaan, ja jossa oli kasassa joukko kiviä. Otik tiesi nimittäin, kertoa, että ne olivat jätteitä muutamasta linnasta, jossa mainitut rajavartijat olivat seisoneet ja vakoilleet, oliko mitään epäiltävää näkyvissä, jossa he olivat rukoilleet jumaliaan, ja jonne he olivat piilottaneet vaimonsa ja lapsensa, silloin kun vihollinen oli tunkeutunut heidän maahansa ja koettanut tulella ja miekalla hävittää heitä.
Sinä iltana ei Otik voinut ollenkaan kertoa kylliksi, hänen täytyi puhua yhtä mittaa, ja lopulta hän tunsi voimansa olevan ihan lopussa. Onneksi alkoi pimetä, ja isoisä kiiruhti ulos katsomaan, laskeutuiko aurinko pilviin; siinä tapauksessa saatiin odottaa myrskyä yöksi.
"Aina ja alati täytyy minun kuunnella omaa ääntäni", puhkesi tohtori valittamaan ukkovaarin mentyä, "enkä saa koskaan kuunnella sinun, Enefa. Ah, missä on nyt se aika, jolloin sinä tulit luoksemme ja kerroit minulle esi-isiesi kohtaloista? Sano, Enefa, milloin istut ja kerrot minulle vanhoja taruja, samoin kuin silloin — minulle, minulle yksinäni? Milloin minä saan hallita sinua kokonaan, tarvitsematta vaivautua vieraista katseista ja niiden läsnäolosta?"
"Miten minä uskaltaisin enää jutella vanhoja kertomuksiamme, saatuani kuulla, miten paljon kaunista ja ihmeellistä te olette nähnyt ja kuullut!" huudahti Enefa. "Minua ihan hävettää, että olen koskaan kertonut niistä teille, vaikka te hyvyydessänne sanotte kuuntelevanne niitä mielellänne."
"Voit olla aivan vakuutettu, että minä sitä tarkoitankin. Ne ihmiset, joista sinä kerrot, ovat toisenlaisia ihmisiä kuin ne, joiden joukossa minä olen elänyt; sinun maailmasi on kauniimpi, parempi, täydellisempi kuin minun. Ah, pysykäämme sinun maailmassasi. Siitä virtaa lämpö, joka tunkeutuu minun sydämmeeni ja sieluuni ja, täyttää ne kirkkaimmalla päiväpaisteella. Minun maailmassani sitä vastoin vallitsee talvipakkanen, joka väliin saattaa jähmettymään ihmisen jääksi. Vasta sinun luona ollessani minä tunnen miten kylmä ja pimeä on ulkona muiden luona. Niin, kaikki on siellä turhaa, josta minä tulen; ainoastaan sinussa, Enefa, on totuus, ainoa, suuri totuus!" Ja Otik tarttui Enefan käsiin ja katsoi hänen suuriin, säihkyviin silmiinsä.
"Siten ei teidän pitäisi sanoa!" huudahti Enefa moittivasti. "Olisipa kaunista, ellei totuutta olisi muissa kuin minussa! Sitä on kaikissa, se on vaan nukuksissa muutamissa. Minussa puolestani on isoisä aina koettanut herättää sitä ja kehoittanut minua aina toimimaan sen äänen mukaan. Jos sen on herättävä kaikissa, täytyy syntyä joku, joka ilmoittaa sen ja huutaa mahtavalla äänellä samoin kuin ennen Kristuksen apostolit paatuneille ja välinpitämättömille: 'Nostakaa katseenne, tässä on teidän johtotähtenne, te jumalattomat ja soaistut, jotka ette ole tähän saakka nähneet Jumalan valkeutta! Seuratkaa sitä alati silmillänne; se on johtava teitä, niin että lopulta huomaatte tämän valkeuden. Tähän saakka te olette pitäneet nautintoja ja kultaa elämänne päämääränä — tulkaa vihdoinkin järkiinne, karkoittakaa eksyttävä pimeys sydämmistänne ja nostakaa katseenne sinne, mihin minun käteni neuvoo: se neuvoo teitä rakastamaan veljiänne, rakastamaan hyvää, se neuvoo siihen pöytään, jossa, jokainen saa oman osansa, jossa kaikki ovat toistensa vertaisia'… Mutta mitenkä minä uskaltaisin selittää teille, mitä teidän on sanottava ihmisille! Kun sopiva hetki tulee, kun te näette, että sielut ovat valmiita kuuntelemaan ja seuraamaan teitä, tiedätte te kyllä, itse parhaiten, mitä teidän on sanottava heille. Milloin, voi milloin se hetki tulee, jota minä niin ikävöin? Minä ikävöin, sillä minä tahdon, että koko maailma notkistaisi teille polvea, samoin kuin minä teen ajatuksissani… Mutta moni koettaa kyllä paetakin teitä, sillä minä huomaan yhä enemmän ja enemmän, että ihmiset rakastavat pimeyttä enemmän kuin valkeutta, ja että he mieluimmin tahtoisivat, että olisi aina yö, ei koskaan päivä. Varmaankin saatte te, valon sotilas, puolustaa itseänne muillakin aseilla kuin sanan miekalla — ah, elkää saattako itseänne turhan tähden vaaralle alttiiksi! Totuudelle kuoleminen on jumalallista, mutta sille eläminen on myöskin suurta. Käyköönpä kuitenkin miten tahansa, tulkoonpa palkaksenne voitto tai kuolema — se on kuitenkin varmaa, että minun sydämmeeni on pystytetty alttari, josta ei kukaan eikä mikään voi karkoittaa teitä."