Enin piti isoisä tohtorista siitä syystä, että tämä kertoi niin paljon kummallisia asioita. Päivät pääksytysten kertoi Otik hänelle ja Enefalle kaikista vieraista maista ja kaupungeista, joita hän oli nähnyt setänsä seurassa ja joiden teaatterit eivät koskaan olleet saattaneet häntä unohtamaan isoisän Betlehemiä. Usein putosi puukko vanhuksen kädestä ja neula Enefan sormista heidän kuullessaan kaikkia näitä tuntemattomia ihmeitä — Lontoosta ja Pariisista, itaalialaisista kaupungeista, jotka olivat meren rannalla, ihanpa itse meressäkin tai tulta purkavien vuorten juurella.
Kun Otik huomasi heidän suuren ihmettelynsä ja sammumattoman halunsa saada kuulla enemmän, mietti hän koko päivät, mitä kertoisi seuraavalla kerralla, joka voisi ihmetyttää ja huvittaa heitä.
Mutta ei viipynyt kauan, ennenkun tohtori alkoi lähteä tuvasta ainoastaan puoleksi mielellään, usein melkein tyytymättömänä. Eihän hän mennyt sinne huvittamaan ukkovaaria, vaan tyydyttämään omaa sydäntään, mutta asiain näin ollen hän ei saanut koskaan tavata Enefaa yksinään edes neljännestuntia eikä hänellä ollut koskaan tilaisuutta puhua hänen kanssaan ystävällisesti ja suoraan. Mitä hyötyä hänellä oli siitä, että sai joka päivä nähdä hänet ja olla kokonaisia tunteja hänen läheisyydessään? Enefa oli Otikin paljoa enemmän siihen aikaan, kun hän tuli tämän luokse ja luki tohtorille.
Ja taas hän alkoi kiukutella Enefalle — nyt siitä syystä ettei Enefakin ikävöinyt häiritsemätöntä yhdessä oloa eikä koettanut hankkia heille tilaisuutta kohdata toisiaan kahdenkesken. Kerran hän valitteli sitä Enefalle, kun isoisä oli mennyt hetkeksi ulos katsomaan, oliko tuuli kääntynyt, mutta Enefa vastasi niin viattomasti, ettei hän voinut virkkaa sanaakaan. "Te voitte sanoa kaikki, mitä tahdotte isoisän läsnä ollessa", sanoi Enefa. "Minä en salaa häneltä mitään."
Väliin valtasi hänet kotiin tultua sellainen ikävä Enefaa, aivan kuin hän ei olisi nähnyt tyttöä kuukausiin. Hän hiipi silloin salaa takaisin mökille ja kuleksi pisteaidan ulkopuolella, toivoen että Enefa tulisi hetkeksi puutarhaan; Enefahan "oikoi selkäänsä" niin mielellään päivän työn päätyttyä. Mutta hän ei tavannut tyttöä siellä koskaan. Kuitenkin hän seisoi kärsivällisesti pisteaidan luona, sillä voihan sattua, että Enefa tuli ikkunaan katsomaan, miksi koira haukkui; mutta ei se tehnyt sitäkään. — Muutaman kerran hän oli huomaavinaan, että jokin olento vilahti Enefan ikkunassa; paikalla hän hyppäsi pisteaidan yli, hiipi ikkunan luo, naputti hiljaa ruutuun ja kuiskasi hiljaa mutta selvästi Enefan nimen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan ääntä vastaukseksi.
Otikin täytyi aina palata kotiin pettynein toivein.
"Tätä minä en jaksa enää kestää!" virkkoi hän taas, mitatessaan huoneensa lattiaa pitkillä askeleilla. "Enkä minä voi enää nähdä sitäkään, miten minun jumaloimani täytyy ommella vaatteita ansaitakseen leipänsä. Jotain täytyy tehdä."
Mutta hän ei koskaan selvittänyt itselleen, mitä piti tehdä. Heti kun hän oli tullut siihen, peräytyi hän aina kauhistuneena. Otikista oli tuntunut siltä, kuin Enefan esi-isä olisi ollut maailman viisain mies, kun oli paennut kuninkaitten saleja ja niiden komeutta ja ylellisyyttä, ja sillä hetkellä kun hän oli sanonut sen Enefalle, oli hän todellakin tarkoittanutkin sitä ja oli aikonut varmasti seurata esimerkkiä. Mutta voi! — ihminen ei viisastu yhtenä päivänä. Tohtori Mrakot, tämä luonnon ja ihmisten pilaama, hemmoittelema suosikki sai kokea, että sellaiseen tekoon tarvittiin sielunvoimia ja lujuutta enemmän kuin oli aluksi luullutkaan. Ensi kerran elämässään joutui hän oikeaan sotaan, ensi kerran kutsui hän voimiaan avuksi. Hän huomasi silloin, että nämä makasivat ja uinuivat jossain sielun kaukaisessa sopukassa. Ne eivät heränneet hänen aroista huudoistaan.
Otikille kävi samoin kuin käy kolmelle neljäsosalle ihmiskuntaa; hän tahtoi olla onnellinen, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta varmistaa teolla onneaan. Hän rakasti todellakin Enefaa siten, joten hän ei ollut koskaan vielä rakastanut ketään, mutta yksinpä Enefankaan läheisyydessä hän ei tuntenut sitä inhoa maailman turhuuteen ja hulluuteen, jota hän luulotteli tuntevansa. Hän oli syvemmällä liejussa kuin hän itse luulikaan. Vaikka hän käsitti täydellisesti Enefan arvon ja oli äärettömästi kiintynyt hänen kauneuteensa, peräytyi hän yhä ajattelemasta avioliittoa hänen kanssaan. Hänkö, jolle menemistä olisi pidetty Pragin parhaimpana naimakauppana ja joka otettiin ilolla vastaan ylhäisimpiin kotiin, joissa oli naimaikäisiä tyttäriä, hänkö yhdistäisi kohtalonsa köyhän talonpoikaistytön kanssa! Miten hänen tuttavansa kohauttaisivatkaan hartioitaan ja nauraisivat hänelle, miten häntä pilkattaisiin ja ivailtaisiin kaikkialla, missä hän oli ennen tavannut kohteliaisuutta, ihailua ja kunnioitusta! Auttamattomasti ja kerrassaan työnnettäisiin hänet alas korkeudesta, johon suosittu asema ja hänen oma rakastettavaisuutensa oli hänet saattanut.
Nämä ajatukset olivat hänestä yhtä sietämättömiä kuin Enefasta eroaminen, ja joka päivä tuli taistelu hänen rakkautensa ja yhteiskunnallisten ennakkoluulojen välillä yhä kiihkeämmäksi.